tag:blogger.com,1999:blog-30716212022058506312024-03-05T12:25:27.458+02:00Kirjakuiskaaja"A home without books is a body without soul." - Marcus Tullius Cicero -Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.comBlogger137125tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-64723200447300918002021-10-09T17:16:00.002+03:002021-10-09T17:25:41.782+03:00David Grossman: Hevonen meni baariin<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhCywEkllN9oqQkSvMx4YGOtVAbDHpzI9qL-NReG8OWfm_GHNhJZuQk1k8AMboT317C9k25IjdBIwltWGrmnH0BINbpbwvvpP2EJpIBfDWnBurDLiWW_YaXxkOYXVxcxrrZEYjcEIisXeUv/s682/Grossman.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="682" data-original-width="427" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhCywEkllN9oqQkSvMx4YGOtVAbDHpzI9qL-NReG8OWfm_GHNhJZuQk1k8AMboT317C9k25IjdBIwltWGrmnH0BINbpbwvvpP2EJpIBfDWnBurDLiWW_YaXxkOYXVxcxrrZEYjcEIisXeUv/s320/Grossman.png" width="200" /></a></div><br />Korkeimman oikeuden presidentti Avishai saa myöhään eräänä iltana yllättävän puhelun. Hänen nuoruudenaikainen kaverinsa Dovaleh kutsuu hänet katsomaan stand up -esitystään Netanyan kaupungin teollisuusalueella sijaitsevalle pienelle klubille. Pojat olivat tutustuneet kouluiässä matematiikan yksityistunnilla, mutta eivät ole olleet missään tekemisissä kymmeniin vuosiin. <p></p><p><i>"Haluan, että katsot minua", hän tokaisi. "Haluan, että näet minut, tosiaan näet minut, ja kerrot minulle sitten jälkeenpäin." <br />"Kerron mitä?"<br />"Mitä näit." (s. 31)</i></p><p>Lavalla Dov riipii auki elämänsä tuskalliset kipukohdat ja kaataa kokemansa kaltoinkohtelun ja ahdistuksen suoraan yleisönsä päälle. Avishain reaktiot vaihtelevat muun yleisön mukana myötähäpeästä myötätuntoon ja huonosta omatunnosta huvittuneisuuteen ja järkytykseen. Yleisö on tullut viihtymään, mutta Dov ei anna heidän nauraa. Suurin osa yleisöstä äänestää jaloillaan - heille Dov kelpaa vain hauskana.</p><p>Samalla tavoin Grossmanin teksti vyöryy lukijan päälle. Dovin hengästyttävä vuodatus on niin tiivistä, että lukija ei ehdi hengähtää. Lukuja tai taukoja ei ole. Teksti on kuitenkin niiin hyvin kirjoitettu ja käännetty, että tilanteeseen on helppo eläytyä. Näin sen näin: Salin perällä on matala puurakenteinen lava, jossa Dov elämöi. Lavan takaosaa peittävät mustat verhot, ja katto on musta. Salin etuosan matalat puiset pöydät ovat tahmeita oluesta, ja niitä ympäröivät kevyet puutuolit. Avishai istuu korkean puisen baaripöydän ääressä salin takaosassa, tolpan vieressä. Baaritiski on Avishain takana, lavalta katsoen vasemmalla ja ulko-ovi oikealla. Välillä pitää käydä ulkona hengähtämässä tai tilata baarimikolta lisää pikkusuolaista, että jaksaa kuunnella Dovin tarinaa.</p><p>Dovin huumorin terävimmän kärjen ymmärtäminen vaatisi parempaa Israelin tuntemusta kuin mitä minulla on. Sen verran armottomasti Grossman viiltää tarinaa holokaustista, palestiinalaisten asemasta, Israelin kaupungeista tai israelilaislasten sotilasleiriltä. Silti oli virkistävää lukea välillä jotain anglosaksisen valtavirran ulkopuolelta. </p><p><i>"Uskoakseni hän muistuttaa minua pyynnöstään: se mitä ihminen tahtomattaankin huokuu. Sen hän halusi minulta kuulla. Ymmärrän, että sitä ei voi pukea sanoiksi, ja se kai idea onkin. Ja hän kysyy silmillään: Mutta oletko sitä mieltä, että kaikki tietävät sen? Ja minä nyökkään: Kyllä. Eikä hän vieläkään anna periksi: Entä ihminen itse, tietääkö hänkin mikä tämä hänen ainutlaatuinen juttunsa on? Ja ajattelen; Kyllä. Kyllä, syvällä sisimmässään hän tietää." (s. 183)</i></p><p>Dovin tarina on lopulta universaali kertomus ihmisyydestä. Vuosikymmenet kerryttävät meihin kerroksen kuonaa, jonka alta toisten on vaikea tunnistaa ydintä. Sitä, mitä me oikeasti olemme. Välillä se unohtuu meiltä itseltämmekin. Pyrimme myös tietoisesti pitämään ytimen piilossa ja peittämään sen vuolain sanoin, hauskoin jutuin tai vaikka kävelemällä käsillämme, jos muu ei auta. Monille ytimen paljastaminen ja paljastuminen olisikin liikaa - he eivät kestäisi paljasta arkipäiväistä totuutta. Mutta ne harvat, jotka kestävät, ovat meille arvokkainta mitä on. </p><p>Hevosen kanssa baarissa on ollut myös <a href="https://ketjukolaaja.blogspot.com/2020/10/david-grossman-hevonen-meni-baariin.html" target="_blank">Ketjukolaaja</a>.</p><p><b>Soundtrack:</b> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=XseCVS21FO8" target="_blank">Tuutulaulu Ay li luli lu</a>, <i>"... tärinän läpi kuulen yhtäkkiä kaukaisen äänen, aavikolta, ja sitä on vaikea kuulla tarkkaan, mutta se muistuttaa hiukan yhtä laulua, jota äidillä oli tapana laulaa minulle, kun olin pieni, kolmen tai neljän kai. En kerta kaikkiaan voi käsittää, mistä se ilmestyi, vannon ettei ainakaan omasta päästäni, enhän minä ollut ajatellut sitä laulua vuosiin, äidillä oli tapana laulaa sitä, kun en saanut unta tai kun olin kipeänä, se otti minut syliin, keinutti minua." </i>(s. 141)</p><p><span style="font-size: x-small;">David Grossman (2014) Hevonen meni baariin. Otava. 203 s. </span></p>Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-81216562292939124202016-11-22T20:52:00.000+02:002016-11-22T20:52:10.095+02:00Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgJ7O2qqDZGvSWhVwNVJSZIdAiSw_ziFVGgoFHtfulb3po6BiC12-SQ6PJ3VPX3weOjiyXxXU0z2X0KYLstRsELyelM-6JwjAFfDX_cCfJ9KK3g1IlaCxw1slTUwv4gSK7UEQIhuu7OnAte/s1600/kankim%25C3%25A4ki.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgJ7O2qqDZGvSWhVwNVJSZIdAiSw_ziFVGgoFHtfulb3po6BiC12-SQ6PJ3VPX3weOjiyXxXU0z2X0KYLstRsELyelM-6JwjAFfDX_cCfJ9KK3g1IlaCxw1slTUwv4gSK7UEQIhuu7OnAte/s1600/kankim%25C3%25A4ki.png" /></a></div>
-<br />
kirjapiirin syy<br />
että luin sein tarinan<br />
tarrrasin kirjaan<br />
<br />
vähäisin odotuksin<br />
vailla vaikutteitakaan<br />
-<br />
mia kankimäki<br />
heittäytyy rohkeasti<br />
tuntemattomaan<br />
<br />
lähtemällä etsimään<br />
muinaista hovinaista<br />
-<br />
japanin hovi<br />
tuhannen vuotta sitten<br />
heian-kaudella<br />
<br />
täynnä intohimoja<br />
rakkautta ja seksiä<br />
- <br />
toisaalta myös<br />
taistelua vallasta<br />
kateutta riitaa<br />
<br />
tylsyyttä ja kylmyyttä<br />
ankaria oloja<br />
- <br />
siellä keskellä<br />
kirjoittaa päiväkirjaa<br />
hovinainen sei<br />
<br />
kirjaten ylös kaiken<br />
nähdyn kuullun koetun<br />
- <br />
tuhannen vuotta<br />
erottaa meidät seistä<br />
silti elämä<br />
<br />
kovin on samanlaista<br />
samat on ilot surut <br />
-<br />
kirjoittaminen<br />
runot kirjeet tarinat<br />
kyky kertoa<br />
<br />
tekee kuolemattoman<br />
seistä niin kuin meistäkin<br />
-<br />
<br />
Japanilaisia asioita, joista pidän: <br />
sushi, hanami, mustat kiiltävät hiukset, Noro, japanilaiset ristikot, Haruki Murakami, ujous, hiljaisuus, puutarhat<br />
<br />
Japanilaisia asioita, joista en pidä: <br />
Fukushima, kamikaze, tofu, miljoonakaupungit, sake, karaoke, kieli, kirjoitusmerkit, kasvosuojukset<br />
<br />
Tämän kirjan miellyttäviä piirteitä: <br />
Seikkailutarina, omakohtaisuus, päiväkirjamaisuus, rehellisyys, rohkeus, epävarmuuden sietäminen, arkisen ihmetteleminen, menneen etsintä, tuntemattomaan heittäytyminen, kokeellisen kenttätutkimuksen tekeminen, leikittelevä taitto.<br />
<br />
Tässä kirjassa ärsyttäviä asioita:<br />
Hidaslukuisuus, pieni fontti, käväisy Lontoossa.<br />
<br />
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=aPKYTV13d2Y" target="_blank">Fredi, Rakkaustarina</a>. <em>"Rakas Sei, mistä alkaisin? Nyt tämän kertomuksen, vanhan totuuden? Hän syömmein saa nyt villiin unelmiin ja aivan hurjiin tunteisiin, hän sielun täyttää kokonaan... Jos minne kuljenkin, en ole yksin..." </em>(s. 237)<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Mia Kankimäki (2013) Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava. 380 s.</span>Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-74580038162193902232016-11-11T18:16:00.002+02:002016-11-11T18:25:06.604+02:00Anna Gavalda: Viiniä keittiössä<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgy1w5cMcZXD6jNCIju7WUnT_xClEL6mwFqXO93_3TB0GcfmXmATnCepFos0yz0StLuYkDCsK9URVCVjfHefN0gNCC7ZrdUS0wO1xfojZuPHLD3P-qfcpLVDIzyoYnXSbIRs7jNTrscmPv0/s1600/gavalda.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgy1w5cMcZXD6jNCIju7WUnT_xClEL6mwFqXO93_3TB0GcfmXmATnCepFos0yz0StLuYkDCsK9URVCVjfHefN0gNCC7ZrdUS0wO1xfojZuPHLD3P-qfcpLVDIzyoYnXSbIRs7jNTrscmPv0/s320/gavalda.jpg" width="195" /></a></div>
Chloé-äiti ja kaksi tytärtä. Pierre-appiukko. Vanha, rakas talo maaseudulla. Tähän asetelmaan sijoittuu Anna Gavaldan yksi vakavimmista (ja sen vuoksi ehkä vakavimminotettavista) pienoisromaaneista Viiniä keittiössä. <br />
<br />
Chloé on petetty ja jätetty. Kokemastaan tyrmistynyt. Yksinäinen. Hän löytää yllättävää lämpöä ja sielunkumppanuutta appiukostaan, ex-miehensä Adrianin etäiseksi jääneestä ja vaiteliaasta Pierre-isästä. He eivät koskaan aiemmin ole olleet kahden, mutta nyt heitä yhdistää talo, talvinen viikonloppu, viinipullo, Adrian ja onneton rakkaus.<br />
<br />
<em>"Olen pyörinyt jaloissasi jo seitsemän vuotta, ja tämä on ensimmäinen kerta kun kiinnostut minusta... Sanonpa mitä ajattelen. Minusta et ole sen enempää ystävällinen kuin hyväsydäminenkään. Minä en mene halpaan. Sinun poikasi teki tyhmyyden ja sinähän se siivoat jäljet, paikkaat vauriot. Yrität tukkia halkeamat, miten parhaiten taidat. Koska halkeamistahan sinä et tykkää, ethän, Pierre? Ehei! Et tykkää niistä ollenkaan..." </em>(s. 44)<br />
<br />
Chloén ja Pierren välille kehittyy yhden yön kestävä dialogi, jossa molemmat avaavat aiemmin sanomattomaksi jääneitä solmujaan. Syytökset ja tunnustukset sinkoilevat keittiön pöydän yli ja kietoutuvat viinipullon ympärille. Vanhat käsitykset murenevat. Kumpikin yllättyy. Chloé on muiden Gavaldan hahmojen tapaan napakkasanainen nainen, joka ei kumarra ketään, mutta joka samalla ei myöskään uskalla tulla autetuksi. Pierre on Gavaldalle vähän epätyypillisempi hahmo, tavallinen perheenisä, joka ei puolestaan uskalla tulla onnelliseksi. <br />
<br />
<em>"Niiden uskallus, jotka jonakin päivänä katsovat peiliin ja lausuvat selvästi, vain itselleen, nämä muutamat sanat: 'Onko minulla oikeus erehtyä?' Vain nämä muutamat sanat... Että uskaltaa katsoa elämäänsä kasvoihin ja nähdä, ettei siinä ole mikään kohdallaan eikä sopusoinnussa. Että uskaltaa rikkoa kaiken, panna kaiken mullin mallin... itsekkyydestäkö? Puhtaasta itsekkyydestäkö? Ei sittenkään..."</em> (s. 58)<br />
<br />
Viiniä keittiössä on Anna Gavaldan esikoisromaani, ja se oli ilmestymisvuonnaan Ranskan myydyin romaani. Sen dialogi on sujuvaa, ja melkein katselin sitä kuin näytelmää, pienellä intiimillä studionäyttämöllä esitettynä. Siinä on tuttuja gavaldismeja: hieman eksyksissä olevia tavallisia, aikuisia ihmisiä ja tietysti monta kolmen pisteen sarjaa... Kirja kirjalta pidän Gavaldasta aina vain enemmän. Muissa blogeissa viiniä on nautittu keittiössä viime aikoina ainakin <a href="http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/2016/05/viinia-keittiossa.html" target="_blank">Kirjakaapin avaimessa</a>.<br />
<br />
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=ZyhrYis509A" target="_blank">Aqua, Barbie Girl.</a> <em>"Nugetit syötyään tytöt leikkivät eräänlaisessa häkissä, joka oli täynnä kirjavia palloja. Valvojapoika oli pyytänyt heitä riisumaan jalkineensa, ja pidin Lucien hirveitä 'You're a Barbie Girl' -lenkkareita sylissäni." </em>(s. 16)<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Anna Gavalda (2002) Viiniä keittiössä. Gummerus. 132 s.</span> Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-69191639018647300402016-10-24T20:53:00.003+03:002016-10-25T08:49:19.771+03:00Kazuo Ishiguro: Yösoittoja<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj_oK-g5doEZ-FBAcqK_o1yG99UysB6AZBY76by-iMJ-tUy3oZdOwb99OjvLlCebFyoW6Wk56hAXiowglQwrjSeBVhxbyIfiWgGI_upPhVXZJkx53YmzB_42Etotx2JZHQGgROabpTxmibi/s1600/ishiguro.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj_oK-g5doEZ-FBAcqK_o1yG99UysB6AZBY76by-iMJ-tUy3oZdOwb99OjvLlCebFyoW6Wk56hAXiowglQwrjSeBVhxbyIfiWgGI_upPhVXZJkx53YmzB_42Etotx2JZHQGgROabpTxmibi/s320/ishiguro.jpg" width="204" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
Yösoittoja on viiden novellin kokoelma - nimensä mukaisestikin - muusikoista, musiikin ystävistä, musiikin tekemisestä ja esittämisestä. Ensimmäisessä tarinassa päästään katusoittajien ja trubaduurien mukaan Venetsian aukioille ja kanaaleihin. Toinen tarina saattaa kolme musiikkia harrastava ystävää yhteen Lontoossa. Kolmanneksi kohtaamme aloittelevan singer-songwriterin Herefordshiressä, siskonsa kahvilassa. Neljäs tarina sijoittuu potilashotelliin Beverly Hillsissä, jossa suosiota janoava saksofonisti kohtaa musiikkialan vaikuttajanaisen. Lopuksi palataan vielä Venetsiaan unkarilaisen sellistin mukana. </div>
<div style="text-align: justify;">
</div>
<div style="text-align: justify;">
Musiikki tuo näissä tarinoissa ihmisiä yhteen joko yllättävällä tavalla tai vanhoja tuttuja yhteen saattaen. Musiikki on kuin liima, joka pitää tarinoiden ihmisiä yhdessä. Musiikki on yhteinen kieli, johon turvaudutaan silloin, kun muuta kieltä ei enää osata käyttää. Musiikin avulla ilmaistaan tai peitellään ajatuksia ja tunteita. Musiikin avulla voi tulla ymmärretyksi - tai toisaalta myös erittäin väärinymmärretyksi. </div>
<div style="text-align: justify;">
'</div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Esitimme One for My Babyn hyvin hitaasti, käytännöllisesti katsoen ilman tempoa, ja sen jälkeen tuli taas aivan hiljaista. Katsoimme ylös ikkunaan, ja kului ehkä kokonainen minuutti, ennen kuin lopulta kuulimme sen. Erotin sen juuri ja juuri, mutta siitä ei voinut erehtyä. Rouva Gardner itki ylhäällä huoneessaan. "Herra Gardner, me teimme sen!" minä kuiskasin. "Me teimme sen. Hän on selvästi liikuttunut."" </em>(s. 35)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Yksi kirjan toistuvista teemoista on muusikon ja yleisön herkkä suhde. Ishiguro kuvaa novelliensa päähenkilöt herkkinä taiteilijoina, joita yhdistää epävarmuus omasta taiteestaan, olivatpa he sitten aloittelevia lauluntekijöitä tai kokeneita maailmantähtiä. Miltä kuulostan? Tykkääkö yleisö? Kelpaanko minä? Jokaisessa tarinassa päähenkilöt myös tulevat jollain tavalla torjutuiksi tai ainakin luulevat niin. Torjunnasta tai kielteisistä tunteista kertovat yleisön eleet, asennot, suorat kommentit tai epäsuorat vihjailut.</div>
<div style="text-align: justify;">
</div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Jo se että nainen kuunteli Tiboria, tuntui antavan uusia sykäyksiä Tiborin mielikuvitukselle, ja hän valmisteli esitystään iltapäiväistuntojen välillä, kuvitteli naisen kommentteja, pään pudistusta, otsan rypistystä, kannustavaa nyökkäystä ja ennen kaikkea niitä hetkiä, jolloin nainen tempautui Tiborin soittamaan kappaleeseen, sulki silmänsä ja alkoi kuin tahtomattaan jäljitellä Tiborin liikkeitä käsillään." </em>(s. 209)</div>
<div style="text-align: justify;">
</div>
<div style="text-align: justify;">
Ishiguron taiteilijat elävät musiikille ja musiikista. He elävät esiintyäkseen, ja yleisön suosio on heille elinehto. He ovat valmiita suuriin henkilökohtaisiin uhrauksiin, jos ne vain auttavat eteenpäin uralla. Sankarit eivät kuitenkaan ole mitään yksioikoisia tosikkoja, joille musiikki on ainoa elämälle sisältöä tuova asia. Ishiguro kuvaa hienosti ihmisten välisiä suhteita, ristiriitoja ja negatiivisiakin tunteita, mikä tekee kirjan hahmoista hyvin tutunoloisia ja helposti samaistuttavia. Heidän arkiset päivänsä ovat humoristisia sattumuksia täynnä.</div>
<div style="text-align: justify;">
</div>
<div style="text-align: justify;">
Viime aikoina Yösoittoja on kuunneltu ainakin <a href="http://lukuisa.blogspot.fi/2016/04/kazuo-ishiguro-yosoittoja.html" target="_blank">Lukuisa-</a> ja <a href="https://johiltunen.wordpress.com/2016/06/17/rakkauden-ja-matkanteon-haasteita/" target="_blank">VETUS Et NOVA</a>- blogeissa.</div>
<br />
<div style="text-align: justify;">
<strong>Soundtrack: </strong>Yösoittoja sisältää paljon viittauksia musiikkiin. Valitsen kirjan tunnusmelodiaksi <a href="https://www.youtube.com/watch?v=Pxs3jGy9k9w" target="_blank">Ray Charlesin Come rain or come shine</a>, joka on lainannut nimensä yhdelle kokoelman novelleista. <em>"Olimme erityisen iloisia, kun löysimme sellaisen äänitteen - esimerkiksi kappaleen Come Rain or Come Shine Ray Charlesin laulamana - jossa sanat olivat sinänsä positiiviset, mutta tulkinta särki sydämen." </em>(s. 46)</div>
<div style="text-align: justify;">
</div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-size: x-small;">Kazuo Ishiguro (2009) Yösoittoja. Tammi. 226 s. </span></div>
Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-20254085008983353152016-10-23T11:31:00.001+03:002016-10-23T11:33:36.964+03:00Reko Lundán: Ilman suuria suruja<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjuQhWMl2L1XEzyJzmu-Miq_MY9b6L0ivBVA9MYqhWxiOXt5Gvwl-EM-QQCydIGPhNrndjE1Zxs8jxMcD-RnrgiidwXBWBTIeB7GiouS-Sw9DGM2TIVxI0DeFGvCvWjrwVESJXScXGiirww/s1600/lundan.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjuQhWMl2L1XEzyJzmu-Miq_MY9b6L0ivBVA9MYqhWxiOXt5Gvwl-EM-QQCydIGPhNrndjE1Zxs8jxMcD-RnrgiidwXBWBTIeB7GiouS-Sw9DGM2TIVxI0DeFGvCvWjrwVESJXScXGiirww/s1600/lundan.png" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Tuomo ehti pihaan ensin. Hän avasi kuistin oven ja huusi sisäovien läpi: Nälkä! Hän riisui suunnistuspiikkarinsa ulkoportailla istuen, ettei repisi rikki kuistin räsymattoja. Likomärät housut ja paidan hän juoksutti sukkasillaan puutarhaan narulle ja istui portaille puristamaan mustaa suovettä sukistaan. Hanna ja Eino juoksivat pihaan ja kumartuivat huohottamaan." </em>(s. 5)</div>
<div style="text-align: justify;">
</div>
<div style="text-align: justify;">
Kirjan alku on hieno! Vehmasten sisarusten kilvanjuoksussa on täys hööki päällä. Kura lentää, happi loppuu, nälkä kurnii! Sama hengästyttävä tahti jatkuu: ensimmäisten 15 sivun aikana kuolee äiti, palaa asunto ja loppuu rahat. Lundán vyöryttää lukijan eteen koko suomalaisen kurjuuden: teiniraskaus, köyhyys, avioero, perheväkivalta, lasten laiminlyönti, uskottomuus, alkoholismi, asunnottomuus, mustasukkaisuus, mielisairaudet. Suksikaan ei luista. Kirjassa ei ole onnen murustakaan, eikä yhtään onnellista hahmoa. Onni tiivistyy lopulta kauan toivottuun kartanovolvoon, jonka tankki on täynnä ja moottori hyrisee pehmeästi. Lukiessa tulee tunne, että eikö tämä tarina ole kerrottu jo liian monta kertaa. Kahdeksasta surmanluodista lähtien, Murheellisten laulujen maan kautta syntisen laulun maahan. Kurjuuden maksimointia, sitä tämä on.</div>
<div style="text-align: justify;">
</div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Hanna valui kuselta haisevan puhelinkopin lattialle. Eikö hän hävennyt ja inhonnut itseänsä riittävästi? Miten hän voisi hävetä vielä lisää? Hän piiloutui kunnollisten ihmisten katseilta remuavaan ja likaiseen ryyppyremmiin. Viina ei ollut enää lohtu, se oli panssari." </em>(s. 137)</div>
<div style="text-align: justify;">
</div>
<div style="text-align: justify;">
Vai onko? Ei ehkä sittenkään. Ilman suuria suruja. Ilman suuria suruja. Kirjan nimi antaa tarinalle aivan uuden viitekehyksen. Kävipä kylmä tai halla, loppuivatpa sitten rahat, viina tai jaksaminen, suru ei lopulta olekaan suuri. Kaikesta selvitään. Ihminen on sitkeämpi kuin uskookaan. Kolme minuuttia ilman happea, kolme päivää ilman vettä, kolme viikkoa ilman ruokaa, elinikä ilman onnea. Selvitään. Vain yksi suru on Lundánin tarinassa suuri, suurempi kuin muut. Se pudottaakin sitten aikuisen miehen istualleen, pistää uikuttamaan ja karjumaan, puristaa rintaa ja kaataa kolmeksi päiväksi sänkyyn. </div>
<br />
<em>"- Mites Jutta, Hanna rikkoi kehätieltä kantautuvan vaimean melun ja tuulen huminan.</em><br />
<em>- Mites se. Niin kuin jäitä polttelis.</em><br />
<em>- Kotona kuitenkin?</em><br />
<em>- Kotona, kotona. Minnekäs se sieltä?</em><br />
<em>- Ja sä jaksat ihan hyvin?</em><br />
<em>- Pakkohan se on.</em><br />
<em>- No hyvä." </em>(s. 327)<br />
<div style="text-align: justify;">
</div>
<div style="text-align: justify;">
Ilman suuria suruja on raskas kirja, varsinkin vuoden pimeimpään aikaan luettuna. Silti se ei ole huono. Lundán kirjoittaa hyvin, ja onnistuu tavoittamaan 1970-luvun suomalaisen pikkukaupungin tunnelman. Moni kohtaus jää mieleen kuvina, kuin näyttämöltä tai elokuvasta. Ei tätä silti voi suositella kuin aivan vahvimman mielenterveydellisen tilan omaaville lukijoille. <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/tbr100.html" target="_blank">TBR100-listalleni</a> tämä päätyi muiden antamien suositusten ja Viikkoja, kuukausia -lukukokemuksen ansiosta. Muissa blogeissa ilman suuria suruja on eletty ainakin <a href="http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/2013/09/ilman-suuria-suruja.html" target="_blank">Kulttuuri kukoistaa</a> ja <a href="http://sisaltaayksinaisyytta.blogspot.fi/2013/02/kun-yksinaisyys-on-normaalia-ihmisyytta.html" target="_blank">Sisältää yksinäisyyttä</a> -blogeissa.</div>
<div style="text-align: justify;">
</div>
<div style="text-align: justify;">
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=n8d41RFKxn4" target="_blank">Sleepy Sleepers, Metsäratio</a>, jota varuskunnan poikaporukassa sai isompien käskystä kuunnella vain, jos pystyi olemaan nauramatta. Muuten joutui kuuluvuuspiirin ulkopuolelle. (s. 74).</div>
<br />
<span style="font-size: x-small;">Reko Lundán (2002) Ilman suuria suruja. WSOY. 354 s.</span> Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-76994144839523438802016-09-24T11:57:00.000+03:002016-09-24T11:57:28.995+03:00Ilkka Remes: Horna<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj0P2V0kl1ilkd7_uY-SNxzYfjSzUfnbIhHHysAH3i1b9XJWGJtGV1hs5eDZoA6CJIgfhhCS2Urqz44tqsH1YyJdu9LHd3-NVUnWgg7-Ntrskwno2igfv5mEt3H31o4G3kEJhl4RQlnl2mI/s1600/Horna.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj0P2V0kl1ilkd7_uY-SNxzYfjSzUfnbIhHHysAH3i1b9XJWGJtGV1hs5eDZoA6CJIgfhhCS2Urqz44tqsH1YyJdu9LHd3-NVUnWgg7-Ntrskwno2igfv5mEt3H31o4G3kEJhl4RQlnl2mI/s1600/Horna.png" /></a></div>
Jos pitäisi nimetä kaksi 2000-luvulla kirjoitettua kotimaista romaania, jotka ovat mahdollisimman erilaisia, minun ehdokkaitani olisivat Joel Haahtelan Elena ja Ilkka Remeksen Horna. Luin ne peräkkäin, ja tunnelma, tempo, juonirakenne, henkilögalleria, kohderyhmä ja konteksti olivat aivan erilaiset. Kuin yö ja päivä. Silti tykkäsin molemmista!<br />
<br />
Horna on hätkähdyttävän ajankohtainen, mutta silti sitä on turha analysoida puhki. Se on hyvin kirjoitettua viihdettä, nykyajan tekninen informaatiosotaromaani, jossa kilpavarustelun ja teknisen taituruuden keinoin pyritään päihittämään toisten valtioiden tiedustelu- ja vakoilujärjestelmiä ja -organisaatioita. Asetelmaltaan se on tyypillinen "pieni ihminen isoja suurvaltoja vastaan". Juoni on niin taiten rakennettu, että kirjan puoliväliin asti oli epäselvää, kuka vakoilee ja kenen piikkiin. Tätä kirjaa lukiessa on aivan turhaa pohtia, mikä on uskottavaa tai totta ja mikä ei. Parasta on antaa mennä vaan. Tarina imaisee mukaansa alkusivuilta lähtien, ja Horna tarjoaa 400 sivua täyttä vauhtia. Teksti on hyvin luettavaa ja virheetöntä, ja teknisten detaljien määrä on hengästyttävä. Tarinankerronta on elokuvallista, ja monet kohtaukset pikemminkin näin kuin luin. <em>"Nopeammin, pidemmälle, korkeammalle, älykkäämmin!" </em>(s. 404)<br />
<br />
<a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-lukuhaasteessa</a> sijoitan Hornan kohtaan 46. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja. Muissa kirjablogeissa Hornaa on kommentoitu ainakin <a href="http://joklaaja.blogspot.fi/2014/10/ilkka-remes-horna.html" target="_blank">Jokken kirjanurkassa</a>. <br />
<br />
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=s6L3503xFTw" target="_blank">Olavi Uusivirta, Ollaanko tämä kesä näin</a>. <em>"Samassa ovi avautui. Annan yllä oli sama vartalonmyötäinen asu kuin työpaikalla, olohuoneesta kuului Olavi Uusivirran Ollaanko tämä kesä näin?"</em> (s. 29)<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Ilkka Remes (2014) Horna. WSOY. 406 s.</span> <br />
<br />Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-82349355601470221692016-09-24T11:15:00.001+03:002016-09-24T11:15:37.975+03:00Joel Haahtela: Elena<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhcf6vgbgojubF7DgVRjE3szdxVPhMrl7ZLtw7aIB9hvpbssCP1CeZ_oHcFgosKOfB5jNVh4yTm-9WOsLPfTeyoMPkCQdM7CpsxkbIGeW-Efq_AsoeerumneqJYW_4dmhVciQYCy_vb47vP/s1600/Elena.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhcf6vgbgojubF7DgVRjE3szdxVPhMrl7ZLtw7aIB9hvpbssCP1CeZ_oHcFgosKOfB5jNVh4yTm-9WOsLPfTeyoMPkCQdM7CpsxkbIGeW-Efq_AsoeerumneqJYW_4dmhVciQYCy_vb47vP/s1600/Elena.png" /></a></div>
Elena on tunnelmakirja. Pieni tunnelmapala. Viipyilevän hidas, vähäeleinen, hillitty. Ei suuria tunteenpurkauksia, ei dramaattisia juonenkäänteitä. Vain nimetön mies, joka kohtaa naisen puistossa. Tänään, huomenna, taas.<br />
<br />
<em>"Kohta hän tulee. En vielä näe häntä, mutta voin melkein kuulla hänen askeleensa. Ne kaikuvat katukivetyksellä hetkeä ennen kuin hiekka vaimentaa niiden äänen. Aina samalla tavalla, aina yhtä yllättäen. Kuin hän tulisi tyhjästä." </em>(s. 9)<br />
<br />
Elena on ajasta ja paikasta irti. Vain nimetön kaupunki, sen puistot ja kadut, yliopisto ja etelään lähtevät radat. Vain rannikko ja nimetön saari, meritähden muotoinen. Yksi vuosi tammikuusta joulukuuhun <br />
<br />
<em>"Mutta aika ajoin tapahtuu jotain käsittämätöntä, selittämätöntä, jotain joka muuttaa elämämme kulun ja saa pohtimaan mitä kaikki tarkoittaa. Oikeastaan tämä ei ole minun tarinani vaan tämä on Elenan tarina, siitä mitä tapahtuu hänen elämänsä laidalla, havaitun maailman rajalla, jossa minä olen vain yksi sivupolku, ja jossa tiemme ovat leikanneet toisensa ainoastaan vain lyhyen hetken."</em> (s. 121)<br />
<br />
Elena on pieni kirja kohtaamisista, elämänpolkujen risteyskohdista, jotka nostavat pintaan menetettyjä muistoja ja antavat uusia syitä elää. Elena osoittaa, että täysin tuntemattomasta voi tulla elämämme tärkein henkilö, hengenpelastaja. <br />
<br />
Elena on kolmas Haahtelani, ja vieläkin olen vähän ymmälläni. Ehkä on hyvä niin ja ehkä lisää seuraa. Kirjastossa työskentelevä ystäväni suositteli minulle Elenaa, ja sen vuoksi kiinnitän sen <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-lukuhaasteen</a> kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Elena löytyy myös <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/tbr100.html" target="_blank">TBR100-listaltani</a>. Muissa kirjablogeissa Elenaa on kommentoitu esimerkiksi <a href="http://ullankirjat.blogspot.fi/2015/01/joel-haahtela-elena-ja-katoamispiste.html" target="_blank">Ullan luetuissa kirjoissa</a>.<br />
<br />
<strong>Soundtrack: </strong><a href="https://www.youtube.com/watch?v=K67o86CS5uo" target="_blank">Mendelssohnin viulukonsertto</a>: <em>"Sitten kuuntelemme Mendelssohnia ja Jan heiluttaa kättään musiikin tahdissa. Hän sanoo, että jos olisin nainen hän pyytäisi minua tanssimaan. Naurahdan ajatukselle. Kaksi miestä tanssii Mendelssohnia yössä. Haukkaan omenasta palan ja nousen äkkiä ylös. Kumarran Janille ja sanon: tule sitten." </em>(s. 44)<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Joel Haahtela (2003) Elena. Otava. 126 s.</span> Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-89581774355667669402016-09-13T20:14:00.004+03:002016-09-13T20:14:36.799+03:00Anna Gavalda: Karkumatka<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiW_gEyUtS1hoBXPWJioEYnVORuNm8i0WBL05n4ZeKqSDC7kx90h8KKldBijGChE9_RkHcvSlLyDkviP45_ITRp7smMQjs57bhL2vbL4fxhpKaA_MivXT1TkQcYkpW6xFSHZ6pvmzseyp0F/s1600/gavalda-anna-karkumatka.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiW_gEyUtS1hoBXPWJioEYnVORuNm8i0WBL05n4ZeKqSDC7kx90h8KKldBijGChE9_RkHcvSlLyDkviP45_ITRp7smMQjs57bhL2vbL4fxhpKaA_MivXT1TkQcYkpW6xFSHZ6pvmzseyp0F/s320/gavalda-anna-karkumatka.jpg" width="221" /></a></div>
Sukulaisiaan tapaa usein vain häissä ja hautajaisissa. Olipa aikaa vierähtänyt miten pitkään tahansa, juttu alkaa kuitenkin luontevasti siitä, mihin viimeksi jäätiin, ja kohtaaminen on usein lämmin jälleennäkeminen. Tittelit ja ammatit jäävät taka-alalle, ja niiden sijaan pintaan nousevat vanhat muistot ja yhteiset kokemukset. <br />
<br />
Lariotin sisarukset Simon, Lola, Garance ja Vincent, kohtaavat toisensa häissä. Mutta eivät niissä häissä missä piti. Kolme vanhinta sisarusta karkaavat ensimmäisistä häistä vain päätyäkseen pikkuveljensä Vincentin kanssa toisiin häihin. He pakenevat suvun paineita ja aikuistumisen kahlitsevia rutiineja. Karkumatka ei kuitenkaan ole varsinaisesti karkumatka, vaan sen vastakohta: lämmin kotiinpaluu. Sisarusten välinen rakkaus, kiintymys ja kinastelu ovat kuin lämmin ja turvallinen pesä, josta täytyisi osata lentää ulos.<br />
<br />
<em>"Minä tiedän, että tiedostimme kaikki asian. Minä tunnen meidät hyvin. Häveliäisyys esti meitä puhumasta siitä, mutta sillä nimenomaisella hetkellä me tiesimme. Että koimme tämän raunioituneen linnan juurella erään aikakauden lopun ja että nahanluonnin hetki lähestyi. Että pitäisi irrottautua tästä toveruudesta. Pitäisi päästää irti. Avata kämmen ja kasvaa vihdoinkin isoksi."</em> (s. 102)<br />
<br />
Gavaldan Karkumatka on tunnin nautinto. Kertaistumalla nautittu makupala, jonka voisi vaikka antaa lahjaksi stressaantuneelle ystävättärelle saatesanoin "Istuhan tovi, unohda muu ja nauti". Gavaldan kohdalla annan anteeksi kepeyden ja ohuet hahmot ja juonen heikkoudet. Minua niin kiehtoo hänen tapansa luonnostella nopeasti aidon tuntuisia ja elävän makuisia hahmoja, joilla on kaikilla hyvät ja huonot puolensa. Vähäisillä 120 sivullaan Karkumatka pääsee <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-lukuhaasteessani</a> kohtaan 48. Kirjassa on alle 150 sivua. Muissa blogeissa Karkumatka on ollut esillä ainakin <a href="http://ei-mustaa-valkoisella.blogspot.fi/2013/07/anna-gavalda-karkumatka.html" target="_blank">Ei vain mustaa valkoisella -blogissa</a>.<br />
<br />
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=y8AWFf7EAc4" target="_blank">Leonard Cohenin Hallelujah Jeff Buckleyn esittämänä</a>, joka oli Vincentin iPodille lataamista kappaleista viimeinen ja joka liikutti Garancen kyyneliin: <em>"Kun ensimmäiset kitarariffit soivat, purin huultani ja tuijotin kattovaloa kyyneleitä nieleskellen. Simon käänsi peruutuspeiliä nähdäkseen minut: 'Miten menee? Oletko surullinen?' 'En*, minä vastasin ja natisin liitoksissani. 'Olen tosi onnellinen.'" </em>(s. 119)<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Anna Gavalda (2009) Karkumatka. Gummerus. 120 s.</span> Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-6282540537941081832016-09-09T10:33:00.001+03:002016-09-09T10:45:49.032+03:00Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgt_QdLyetW6S7hoc59VB1JHaOJ-zALUorgbBpWoXTDWo7brx0elwDz0qT8lvDD4TEQcya1tzgLjtBLlQ11H7cIegfhBiY0hwE0_wlMcFv9x51nFcmS-bRO6ZHOxAyJPG9OzLup4eysGp1m/s1600/DorianGray.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgt_QdLyetW6S7hoc59VB1JHaOJ-zALUorgbBpWoXTDWo7brx0elwDz0qT8lvDD4TEQcya1tzgLjtBLlQ11H7cIegfhBiY0hwE0_wlMcFv9x51nFcmS-bRO6ZHOxAyJPG9OzLup4eysGp1m/s1600/DorianGray.png" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
Jostain syystä olin luullut, että Dorian Gray on nainen. Mutta ei, hän on mies. Poikkeuksellisen kaunis mies, Jumalan mestariteos. Dorian on Lontoon seurapiirien ihailtu, kadehdittu ja kopioitu kultapoika. Hän on nuoruuden airut, naisten ja miesten ihastuksen kohde, taiteilijoiden innoittaja ja malli ja uuden, uljaan aikakauden esikuva. Dorianissa tiivistyy 1800-luvun lopun yläluokan pinnallisuus ja ulkokultaisuus. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Taiteilija Basil Hallward maalaa Dorianin muotokuvan, johon hän onnistuu vangitsemaan paitsi Dorianin nuoruuden ja ainutlaatuisen kauneuden mutta myös osan omasta sielustaan. Muotokuva kuvastaa lopulta enemmän häntä itseään kuin kohdettaan. Myös Dorian rakastuu omaan muorokuvaansa niin syvästi, että on valmis myymään sielunsa Paholaiselle siitä hyvästä, että pystyisi itse säilymään yhtä kauniina ja muuttumattomana. Dorianin toive käy toteen: maalaus alkaa ottaa vastaan elämän kolhut Dorianin puolesta.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Kun hän palasi kotiin salaperäisiltä ja pitkiltä retkiltään, jotka herättivät omituisia arveluja niissä, jotka joko olivat tai luulivat olevansa hänen ystäviään, hän hiipi usein lukitun huoneen ovelle yläkertaan, avasi oven avaimella, jota hän nyttemmin kantoi aina mukanaan, seisoi siellä peili kädessään Basil Hallwardin hänestä maalaaman muotokuvan edessä ja katsoi vuoroin kankaalla ikääntyviä häijyjä kasvoja, vuoroin kiillotetusta peilistä heijastuvia nauravia kauniita nuoria kasvoja. Vastakohtien jyrkkyys kiihdytti hänen mielihyväänsä. Hän rakastui yhä enemmän omaan kauneuteensa, kiinnostui yhä enemmän sielunsa rappiosta." </em>(s. 211)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Elämä kuluttaa ja jättää jälkensä. Synnit vanhentavat. Parinkymmenen vuoden ajan Dorian elää turmiollista elämää vailla rypyn ryppyä. Maalaus ei silti jätä häntä rauhaan. Siinä näkyvät kaikki hänen elämänsä jäljet, jokainen synninteko ja jokainen pahe. Se muistaa omantunnon lailla kaiken ja tekee peilin tavoin kaikki teot näkyviksi. Maalaus esittää konkreettisesti sen, miten suuri ristiriita Dorianin sisäisen ja ulkoisen elämän välillä vallitsee. Se todistaa myös, että ulkoisilla teoilla ja pinnallisella muutoksella ei voi peittää sisäistä tyhjyyttä. Ja vaikka Dorian tiedostaa tekonsa seuraukset, hän ei oikeasti yritä muuttaa itseään tai käyttäytymistään. Hän on liian rakastunut omaan nuoreen itseensä muuttuakseen.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Oliko todellakin totta, ettei ihminen voinut muuttua? Hän tunsi hurjaa kaipausta poikuutensa tahrattomaan puhtauteen - ruusunvalkeaan poikuuteensa, kuten lordi Henry oli sitä kerran nimittänyt. Hän tiesi, että hän oli liannut itsensä, täyttänyt mielensä turmeluksella ja mieltynyt kauhuihin; että hän oli vaikuttanut vahingollisesti toisiin ja iloinnut siitä hirvittävästi; ja että ihmisistä, joiden elämä oli sivunnut hänen elämäänsä, hän oli saattanut häpeään nimenomaan puhtaimmat ja lupaavimmat. Mutta eikö mitään voinut enää korjata? Oliko hänelle olemassa toivoa? </em>(s. 356)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Some-aikakaudella Dorian ottaisi itsestään selfien. Pynttäytyisi parhaimpiinsa, muikistaisi huulensa, photoshoppaisi ja julkaisisi kuvan osoittaakseen koko maailmalle, miten kaunis ja ikuisesti nuori hän on. Some-päivityksissään Dorian hehkuttaisi juhliaan, illalliskutsujaan, teatteri-iltojaan ja ihania viikonloppujaan varakkaiden ystäviensä kartanoissa ja metsästysretkillä. Vierailuistaan huumeluoliin, meikittömistä aamuistaan tai yksinäisistä, lohduttoman masennuksen täyttämistä illoistaan hän ei mainitsisi mitään. Dorian ja hänen muotokuvansa ovat siis täysin tätä päivää. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Dorian Grayn muotokuva on hieno, hyvin aikaa kestänyt kulttiklassikko, ja se kuuluu luettavien kirjojen <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/tbr100.html" target="_blank">TBR100-listalleni</a>. Siitä on poimittu useita aforismeja ja mietelauseita, kuten esimerkiksi <em>"Ihmiset tietävät nykyään kaiken hinnan eivätkä minkään arvoa." </em>(s. 79) tai <em>"Kun köyhyys hiipii ovesta sisään, rakkaus lentää ikkunasta ulos." </em>(s. 113). <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-lukuhaasteessa</a> kiinnitän Dorian Grayn ironisesti kohtaan 15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma. Muissa kirjablogeissa se on ollut usein esillä erityisesti osana erilaisia klassikkohaasteita. Kommenttejaan ovat tänä vuonna kirjoittaneet esimerkiksi <a href="http://mustelumo.blogspot.fi/2016/03/oscar-wilde-dorian-grayn-muotokuva.html" target="_blank">Mustelumo</a> ja <a href="http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/2016/01/oscar-wilde-dorian-grayn-muotokuva.html" target="_blank">Kulttuuri kukoistaa</a>.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<strong>Soundtrack: </strong><a href="https://www.youtube.com/watch?v=9E6b3swbnWg" target="_blank">Chopinin Nocturno</a>, jota Dorian soitti Lordi Henrylle: <em>"Lumoavaa kappaletta sinä soitat! Kirjoittikohan Chopin sen Mallorcalla meren ulvoessa huvilan ympärillä ja suolapärskeiden loiskuessa ikkunaruutuihin? Se on huikean romanttinen." </em>(s. 350).<em> </em>Myös <a href="https://www.youtube.com/watch?v=v9svxE49Ngs" target="_blank">James Bluntin biisissä Tears and rain</a> on viittauksia Dorian Grayiin. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-size: x-small;">Oscar Wilde (1891) Dorian Grayn muotokuva. Otava. 363 s.</span> </div>
Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-839118016302446642016-08-22T11:56:00.000+03:002016-08-22T12:06:19.071+03:00Colm Tóibín: Nora Webster<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiziCg7-9kqntFo8hb45Mfj5RVe-QAUl-QCnrEA4LtOhQadzLpWr3pT9NdT_sAjNybCFX9gqZFaOxExIbHBgwmLqYnS1f9PR76hQEP3UtFfjWjmeJyOCVcwrXSiNx3RncY4YB6wS_PyuUCj/s1600/toibin.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiziCg7-9kqntFo8hb45Mfj5RVe-QAUl-QCnrEA4LtOhQadzLpWr3pT9NdT_sAjNybCFX9gqZFaOxExIbHBgwmLqYnS1f9PR76hQEP3UtFfjWjmeJyOCVcwrXSiNx3RncY4YB6wS_PyuUCj/s1600/toibin.jpg" /></a></div>
1960-luvun Irlannissa leskeksi jääneiden naisten asema ei ollut helppo. Naisten työssäkäynti ei ollut yleistä, ja monet nuoret naiset jättivät työpaikkansa mentyään naimisiin. Säästöjä ei ollut, ja yhteiskunnan tarjoamat rahalliset tuet olivat niukkoja. Lisäksi mies oli vahvasti katolisen perheen pää, joka päätti mitä mieltä perheessä ollaan ja mitä tehdään.<br />
<br />
Eipä siis ihme, että leski Nora Websterkin on hukassa. Miehensä kuoleman jälkeen hän huomaa olevansa neljän lapsen työtön yksinhuoltaja, jonka täytyy nyt löytää uusi tapa olla ja elää. Suru on musertava, mutta silti pitää pitää huolta lapsista ja perheen toimeentulosta. Hyväätarkoittavat sukulaiset, tuttavat ja naapurit yrittävät auttaa kyläilemällä Noran luona tuskastuttavan usein. He myös yrittävät tarjota hänelle muuta ajateltavaa, ja itsensäkin yllättäen Nora huomaa tekevänsä asioita, joita hän ei ole koskaan aikaisemmin edes ajatellut tekevänsä. Hän löytää itsensä laulutunneilta, pubivisasta, ammattiyhdistyksestä, Gramofoniseuran kokouksesta, remontoimasta taloaan ja jopa valmistelemasta mielenosoitusta. <em><br /></em><br />
<em>"Heidän mielestään hänen oli aika lopettaa murehtiminen ja ajatella muita asioita. Mutta muita asioita ei ollut. Oli vain se, mitä oli tapahtunut. Oli kuin hän olisi elänyt veden alla ja eikä jaksanut enää pyrkiä pintaan hengittämään. Se oli liikaa vaadittu. Paluu muiden ihmisten maailmaan tuntui mahdottomalta, hän ei edes halunnut sinne. Miten sen selittäisi kenellekään, joka tahtoi tietää, miten hän voi, tai kyseli, joko hän alkoi päästä yli tapahtuneesta." </em>(s. 97)<br />
<br />
Vaikka Nora joutuu tarttumaan näihin aktiviteetteihin osittain pakon edestä ja muiden vaatimuksesta, niiden avulla hän kuitenkin alkaa herätä taas eloon. Vaikka Noran aviomies Maurice olikin hyvä ja rakastava puoliso ja Noran tuki ja turva, oikeastaan vasta hänen kuolemansa vapauttaa Noran elämään omaa elämäänsä, muodostamaan omia mielipiteitään ja päättämään itse asioistaan. Jokainen pieni arkinen asia, tietoinen päätös tai impulsiivinen idea vie häntä lähemmäs uutta, itsenäisempää elämää.<br />
<br />
<em>"- Minä luulin ettei minuun kukaan kiinnitä mitään huomiota.</em><br />
<em>- Kaiken sen jälkeen, mitä sinä olet joutunut kokemaan, olet kaikkien mielestä...</em><br />
<em>- Millainen?</em><br />
<em>- No, kunnioitusta herättävä. Sitä kai se lähinnä on." </em>(s. 281)<br />
<br />
Colm Tóibín piirtää Nora Websteristä herkän henkilökuvan, yhden parhaista lukemistani. Hän kuvaa tarkasti Noran ajatuksia ja tunnetiloja, ja suru välittyy kaikessa Noran tekemisessä, ilman että Tóibínin tarvitsee sitä erikseen edes korostaa. Epävarmasta Norasta kasvaa sisukas selviytyjä, joka uskaltaa heittäytyä uusiin asioihin, sanoa mielipiteensä ääneen ja myös nauttia elämästään. Hän ei kuitenkaan ole mikään puhdas pulmunen tai viaton uhri, vaan siskojensa mukaan täysi paholainen ja hankala ihminen. Sävyjä siis löytyy.<br />
<br />
Tóibín malttaa hienosti keskittyä Noran arkiseen elämään, ilman mitään erityisiä juonenkäänteitä tai kliimakseja. Nora on kouluikäisten ja teini-ikäisten lasten äiti, jolla on hoidettavanaan moninaisia arkisia ongelmia: änkytysvaivaa, koulunvaihtoa, kotibileitä, mykkänä istuvia teinityttöjä, sisarusten välisiä riitoja ja hankalia opettajia. Tóibín osaa hienosti asettua naisen asemaan ja shoppailut, vaatepulmat ja hiusten värjäykset tuntuvat aidoilta. Hienovaraista huumoria löytyy Noran uusista harrastuksista ja hänen suhtautumisestaan tungetteleviin ystäviinsä. Pohjois-Irlannin poliittinen kuohunta luo Noran tarinalle tumman taustan.<br />
<br />
<a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/2016/08/kurt-vonnegut-teurastamo-5.html#!/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-lukuhaasteessa</a> sijoitan Nora Websterin kohtaan 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja. Nora Websteristä ovat taitavasti kirjoittaneet myös <a href="https://kaisareetta-t.blogspot.fi/2016/05/colm-toibin-nora-webster.html" target="_blank">Kaisa Reetta T</a>. ja <a href="https://kirsimaria.wordpress.com/2016/07/23/colm-toibin-nora-webster/" target="_blank">Kirsi-Maria</a>.<br />
<br />
<strong>Soundtrack: </strong>Irlantilaisen runoilijan Thomas Mooren runoon sävelletty <a href="https://www.youtube.com/watch?v=h-P15xujxoI" target="_blank">The last rose of summer</a>, jota Nora harjoitteli laulunopettajansa kanssa kuoron koelaulua varten.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Colm Tóibín (2014) Nora Webster. Tammi. 410 s.</span>Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-52916048058458806302016-08-20T12:33:00.002+03:002016-08-20T12:39:40.820+03:00Kurt Vonnegut: Teurastamo 5<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjmIl2vysJGgyLz_7d8I-wAyH5ynX_Nvy0Ye-N6NySkhGNnuyw4k-nQ4nDUis0sISukbtmwmhQR27U_YVBENO3XEPi6mYRwkyAUbmytYIVSqs098qbu4HkdctBv3iLeY_V-CU7NLvuPWTpH/s1600/vonnegut.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjmIl2vysJGgyLz_7d8I-wAyH5ynX_Nvy0Ye-N6NySkhGNnuyw4k-nQ4nDUis0sISukbtmwmhQR27U_YVBENO3XEPi6mYRwkyAUbmytYIVSqs098qbu4HkdctBv3iLeY_V-CU7NLvuPWTpH/s1600/vonnegut.png" /></a></div>
Kurt Vonnegutin romaani Teurastamo 5 on psykedeelinen matka ajassa. Fyysisesti se on matka kohti Dresdenin pommituksia, psyykkisesti se on matka optikko Billy Pilgrimin sotatraumoihin ja niistä selviytymiseen. Vonnegut oli itse Dresdenissä pommitusten aikaan, ja hän kulkee myös kirjan sivuilla Billy Pilgrimin mukana.<br />
<br />
Teurastamo 5 on kuvaus sodan mielettömyydestä. Sodan jauhettua useita vuosia Euroopan kaupunkeja tuhkaksi kaikki oikeat sotilaat ovat kuolleet. Reservit on käytetty, ja nostoväki marssii rintamalle. Toinen toistaan laihempia, kummallisempia, huonokuntoisempia ala- tai yli-ikäisiä miehiä marssii pitkin Euroopan teitä surkeissa varusteissaan päämääränään joku taistelu jossain, johon heillä itsellään ei ole osaa eikä arpaa. Viattomien lasten ristiretki.<br />
<br />
Vonnegutin sota on irvokasta. Ammattisotilaat kuolevat omaan virheeseensä, amatöörit selviävät hengissä virheistään huolimatta. Teekannun varastaja teloitetaan, timanttien varastaja rikastuu. Kaikkein hirtehisimmillään Vonnegut on kuvatessaan saksalaisten vangeiksi jääneitä englantilaisia. Nämä ovat onnistuneet rakentamaan vankileiriinsä oikean pikku-Britannian ja ovat pienen kirjanpidollisen virheen ansiosta sodanaikaisen Euroopan vaurainta sakkia. <em>"Saksalaiset ihailivat heitä, katsoivat heidän olevan juuri sellaisia kuin englantilaisten tuli olla. He saivat sodan näyttämään tyylikkäältä ja mielekkäältä, huvilta." </em>(s. 88).<br />
<br />
Omia maanmiehiään amerikkalaisia Vonnegut tylyttää kunnolla: <em>"Heikkoja, haisevia, itseään sääliviä - ruikuttava, likainen, varasteleva rosvosakki, hän sanoi. He ovat pahempia kuin nuo saatanan venäläiset." </em>(s. 117)<br />
<br />
Billyn tarinassa fakta ja fiktio sekoittuvat. Avaruusoliot vievät hänet Tralfamadoren planeetalle, jossa hän elää lasikuvun sisällä paikallisten ihmeteltävänä. Billy on myös ajallinen spastikko, eli irrallaan ajassa. Hän hyppelehtii kontrolloimattomasti ajanhetkestä toiseen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen, Tralfamadoreen ja takaisin. Billy on omaksunut tralfamadorelaisten aikakäsityksen ja neljännen ulottuvuuden. Lineaarisen aikakäsityksen sijaan kaikki ajan hetket menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta ovat yhtä läsnä. Billy esimerkiksi katselee sotaa takaperin, jolloin saksalaiset ilmatorjuntatykit imevät luoteja pois englantilaisista lentokoneista, niin että niiden reikäiset rungot muuttuvat taas ehjäksi.<br />
<br />
<em>"Kun tralfamadorelainen näkee kuolleen ruumiin, hän ei ajattele muuta kuin että vainaja on juuri sillä hetkellä huonossa kunnossa mutta että sama henkilö voi mainiosti monina muina hetkinä. Nykyisin, kun itse kuulen jonkun kuolleen, minä vain kohautan olkapäitäni ja sanon samoin kun tralfamadorelaiset sanovat kuolleista: Niin se käy." </em>(s. 31)<br />
<br />
Niin se käy (So it goes), on Teurastamo 5:n tunneituin sananparsi. Se esiintyy kirjassa 106 kertaa aina silloin kun joku on kuollut tai tarinassa viitataan muuten kuolevaisuuteen. Myös kirjan avauslausetta on sanottu legendaariseksi: <em>"Kaikki tämä on tapahtunut, suurin piirtein." </em>(s. 9)<br />
<br />
Teurastamo 5 ei ole helppo eikä kevyt, mutta kaikessa kummallisuudessaankin se on hieno ja yllättävän humoristinen kirja! Se on voimakkaasti sodanvastainen, yksittäisen sotilaan näkökulma sodan järjettömyyteen ja siitä toipumiseen. <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-lukuhaasteessa</a> kiinnitän Teurastamon kohtaan 35. Kirjassa ollaan avaruudessa, ja kirja kuuluu myös <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/tbr100.html" target="_blank">TRB100-listalleni</a>. Tänä vuonna Teurastamo 5:ssä on vieraillut ainakin <a href="http://opuseka.blogspot.fi/2016/04/kurt-vonnegut-teurastamo-5.html" target="_blank">Opus eka</a>.<br />
<br />
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=4l05A4c0bZA" target="_blank">Susan Boyle, Away in a manger</a>, kuuluisa brittiläinen joululaulu, josta Vonnegut valitsi nelisäkeen motoksi kirjalleen. <em>"Billy itki hyvin vähän, vaikka hän usein näki asioita joita olisi kannattanut itkeä, ja siinä suhteessa hän ainakin muistutti joululaulun Kristusta: Karja ammuu, Lapsonen herää, mutta pieni Herra Kristus ei itke yhtään."</em> (s. 175) Lisäkuvituksena <a href="https://www.youtube.com/watch?v=DvlZtlBfCi0" target="_blank">Teurastamo 5 -elokuvan traileri</a>.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Kurt Vonnegut (1969) Teurastamo 5. Tammi. 189 s.</span> Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-46076363773136761312016-08-20T10:49:00.002+03:002016-08-20T10:52:18.502+03:00Milla Keränen: Kapteeni<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh0WFK-syGyMtCU2NR3croE9BylQ07uCsdsvsXDYN_ejHk5wtcCZfFhPB-rd4gni_R721COZBtZ4zC2GUd-wdEskeFnifVqC4DbjyFEYNjplGuqvTHYhNfDUT_i9HdXjk_N_-OPhXUiIVQW/s1600/kapteeni.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh0WFK-syGyMtCU2NR3croE9BylQ07uCsdsvsXDYN_ejHk5wtcCZfFhPB-rd4gni_R721COZBtZ4zC2GUd-wdEskeFnifVqC4DbjyFEYNjplGuqvTHYhNfDUT_i9HdXjk_N_-OPhXUiIVQW/s1600/kapteeni.jpg" /></a></div>
<em>"Minä olen kaivannut sinua niin kauan. Olen kaivannut sinua jäiden lähtiessä ja joen taas jäätyessä. Olen kaivannut sinua pimeinä talviöinä, jolloin kuu taas paistaa ikkunaluukkuihin ja kylmä tuntuu vuoteessa asti, ja kauniina kevätiltoina, jolloin puolisot kävelevät käsikkäin mukulakivikaduilla. Minä olen ajatellut sinua aina, kun laiva on laskenut purjeensa ja ankkuroitunut satamaan ja aina kun ankkuri on taas nostettu. Minä olen odottanut sinua saapuvaksi jokaisen laivan mukana." </em>(s. 468)<br />
<br />
Milla Keräsen Kapteeni joutuu minun kynsissäni ehkä turhan terävän arvostelun kohteeksi. En voi nimittäin mitenkään olla vertaamatta sitä Ulla-Lena Lundbergin tuotantoon, joka minulle määrittää perustason entisaikojen merenkulua ja purjehtimista käsittelevälle kirjallisuudelle.<br />
<br />
Kapteeni, eli Johan Rosen, on perinteinen suomalainen renttu. Kotona Porvoossa odottaa nuori ja kaunis Greta-vaimo ja menestyvä rihkamapuoti, mutta Johan se vain seilailee mereltä merelle. Kotiin tultuaankaan hän ei malta pysytellä kotona, vaan silloin tie vie Loviisan korttipeleihin ja ryyppyporukoihin. Johan pelaa, ottaa riskejä, pettää ja pettyy.<br />
<br />
Keräsen ansioksi on mainittava se, että kirjan hahmoissa on särmää. Kukaan ei ole yksiselitteisen hyvä tai paha, ja kaikki kehittyvät tai muuttuvat jotenkin tarinan edetessä. Erityisesti Johan renttuuntuu renttuuntumistaan, kun taas Greta kypsyy itsenäisyyteen. Henkilöiden väliset suhteet ja yhteisöt niin maissa kuin laivollakin jäävätkin sitten jo valjummiksi. Paljon enemmän olisi ollut puristettavissa irti esimerkiksi Gretan yksinäisestä elämästä Porvoossa tai hänen kantamastaan vastuusta kaupanpidossa. Kaikki kirjassa kuvatut toiminnot ja tekemiset on kuvattu kovin ylimalkaisesti. Olipa kyse sitten tavaranhankinnasta, uhkapeleistä, laivojen varustelusta, purjehtimisesta tai Porvoon suurpalosta vuonna 1760, lukija jää tapahtumista kovin etäälle. Siinä missä Lundberg saattelee lukijan aivan tapahtumien keskelle ja niihin osalliseksi ja pitää juonen yksinkertaisena, Keränen lisää kirjaan pituutta uusilla tarinan käänteillä, mutta pitää yksityiskohdat minimissä. Pitkästyin.<br />
<br />
<a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-lukuhaasteessa</a> luokittelen Kapteenin kohtaan 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja. Muissa bloegissa Kapteenia on kommentoitu ainakin <a href="http://kirjasahkokayra.blogspot.fi/2016/03/kapteeni.html" target="_blank">Kirjasähkökäyrässä</a> ja <a href="http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/2016/02/kapteeni.html" target="_blank">Kirjakaapin avaimessa</a>, jotka molemmat pitivät siitä minua enemmän.<br />
<br />
<strong>Soundtrack:</strong> Piilokirkko Amsterdamissa, <a href="https://www.youtube.com/watch?v=w5n7nUtNxTI" target="_blank">Ons' Lieve Heer op Solder</a>, jossa Mikko ja Johan saivat arvokkaan lastin kuljetettavakseen. <br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Milla Keränen (2016) Kapteeni. Gummerus. 471 s.</span>Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-40512334473086865712016-08-10T17:08:00.002+03:002016-08-10T17:11:11.635+03:00John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgwbhWmuqaOkNkZc4VYwutRnZVdDDfBee9K2VFKYFEaCNjTcjbzqweV7wTP9cFM15Jk0UvX59gx9kCIJJ9lXsbHtE5WgzW_jlwlypNvsfk_h9rrg1KNoL1kFBDe93Sj1TEqT1VvblVmWfrk/s1600/Boyne.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgwbhWmuqaOkNkZc4VYwutRnZVdDDfBee9K2VFKYFEaCNjTcjbzqweV7wTP9cFM15Jk0UvX59gx9kCIJJ9lXsbHtE5WgzW_jlwlypNvsfk_h9rrg1KNoL1kFBDe93Sj1TEqT1VvblVmWfrk/s320/Boyne.jpg" width="198" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
Poika raidallisessa pyjamassa lähti mukaani kirjastosta, suositushyllystä. Täytyy heti tunnustaa tietämättömyyteni: en tiennyt mitään sen juonesta, palkinnoista, elokuvasta tai blogisuosiosta. Tietämykseni rajoittui takakansitekstiin. Kirjan alussa ensimmäinen tunne oli ärsytys: Taas aikuinen kirjailija asettuu lapsikertojan rooliin, yrittäen jäljitellä lapsenomaista puhetapaa ja ajattelua. Mietin, että mikä tämän kirjan kohderyhmä mahtaa olla? Tuliko nyt napattua joku nuortenkirja? Eipä sillä, että sillä mitään väliä olisi.</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<em>"...piste kaukaisuudessa muuttui täpläksi, joka muuttui läiskäksi, joka muuttui hahmoksi, joka vuorostaan muuttui pojaksi raidallisessa pyjamassa." </em>(s. 183)</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
Kirjan kertoja on 9-vuotias Bruno, joka asuu kirjan alussa Berliinissä toisen maailmansodan aikaan. Bruno vaikuttaa ikäistään ja kirjan kansikuvaa lapsellisemmalta ja tietämättömämmältä. Hän on selvästikin elänyt hyvin suojattua elämää arjalaisessa kuplassa. Sitten Brunon isä saa itseltään Hitleriltä komennuksen Auschwitzin kuolemanleirin johtajaksi, ja perhe muuttaa isän perässä leirin kupeeseen, piikkilanka-aidan toiselle puolelle. Ymmärtämättä missä on ja mitä ympärillä tapahtuu, Bruno ystävystyy aidan toiselta puolelta löytämänsä Shmuel-pojan kanssa.</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
Kirjan vakava aihe on ristiriidassa naivin tyylin kanssa. Olen vieläkin vähän ymmälläni. Miten tähän oikein pitäisi suhtautua? Sitten tajuan (=googlaan), että kirjailija John Boyne on sama mies, jonka kirjasta <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/2014/05/john-boyne-kuudes-mies.html#!/2014/05/john-boyne-kuudes-mies.html" target="_blank">Kuudes mies</a> tykkäsin kovasti. Mites tämä nyt on mahdollista? Vakavastiotettava kirjailija kuitenkin? Löytyisikö tästä uusi näkökulma, jota alkuun en tajunnut? Ehkä valittu teeman, tyylilajin ja kertojan yhdistelmä onkin kirjailijalta vain tietoinen ja rohkea valinta, jonka avulla hän ehkä onnistuu kertomaan jotain uutta tutusta aiheesta? Tämän tajuttuani lukeminen helpottuu heti, vaikkakin edelleen ihmettelen näiden nuorten irlantilaisten nykykirjailijoiden intoa asettua natsien asemaan ja kirjoittaa saksalaisesta näkökulmasta toiseen maailmansotaan (vrt. <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/2015/09/audrey-magee-sopimus.html#!/2015/09/audrey-magee-sopimus.html" target="_blank">Audrey Magee</a>).</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
Käy myös niin, että tarina imaisee mukaansa. Hyväksyn asetelman sellaisena kuin Boyne sen minulle tarjoilee, ja alan odottaa kirjan loppuratkaisua. Kuudes mies -kirjan perusteella tiedän, että Boyne osaa yllättää loppumetreillä. Ja olihan loppuratkaisu tässäkin vaikuttava. </div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
Tulipahan luettua välipalana. Kirjablogeissa on paljon merkintöjä pojasta raidallisessa pyjamassa, ja tuoreimpia kommentteja löytyy esimerkiksi <a href="http://sivusivultakirjablogi.blogspot.fi/2016/03/john-boyne-poika-raidallisessa-pyjamassa.html" target="_blank">Sivu sivulta</a> - ja <a href="http://luettuaelamaa.blogspot.fi/2016/03/john-boyne-poika-raidallisessa-pyjamassa.html" target="_blank">Luettua elämää</a> -blogeista.</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=rzeLynj1GYM" target="_blank">Edith Piaf, La vie en rose</a>, jota Brunon isoäiti aina lauloi täyttä kurkkua ja joka <em>"sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Brunon selkäpiitä ja pikkuiset ihokarvat nousemaan pystyyn hänen niskassaan."</em> (s. 87)</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<span style="font-size: x-small;">John Boyne (2006) Poika raidallisessa pyjamassa. Bazar. 206 s.</span></div>
<br />Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-50540589497589549382016-08-08T18:09:00.000+03:002016-08-09T08:59:08.142+03:00Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjs0dwXloRfpYi5jagWvH5-993qHJtPaKUzTgyEj32eDoB6uoeHF7fU5c_c2xQzlLUj0rY5IJUgOn4InhQay-Ob6O0cDYUQwX9zHug4h8ZmKhhVuBvsNZfE1-g6wuxsi7DpuKzqAMoa_571/s1600/Enkelipeli.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjs0dwXloRfpYi5jagWvH5-993qHJtPaKUzTgyEj32eDoB6uoeHF7fU5c_c2xQzlLUj0rY5IJUgOn4InhQay-Ob6O0cDYUQwX9zHug4h8ZmKhhVuBvsNZfE1-g6wuxsi7DpuKzqAMoa_571/s320/Enkelipeli.jpg" width="201" /></a></div>
<em>"Joka kirjalla, jokaisella, on sielu. Kirjoittajansa sielu, sekä niiden sielu, jotka ovat sen lukeneet ja sen myötä eläneet ja unelmoineet. Joka kerta kun kirja vaihtaa omistajaa, joka kerta kun joku kuljettaa katsettaan sen sivuilla, sen henki kasvaa ja vahvistuu." </em>(s. 594)<br />
<br />
Nuori kirjailijanplanttu, David Martín, saa tuntemattomalta, enkelipinssiä rinnuksissaan kantavalta kustantajalta tilauksen. Davidin tehtävänä on kirjoittaa ennakkomaksua vastaan kirja. Eikä mikä tahansa kirja, vaan uusi uskonto. Tarina, joka kirvoittaa ihmisten sielut hereille.<br />
<br />
<em>"Kaikki on satua, Martín. Se mihin uskomme, mitä tunnemme, mitä muistamme ja jopa se mistä unelmoimme. Kaikki on satua, tarinat, sanomalehtien rikossivut ja seurapiiripalstat, jotka välittävät sen mikä vetoaa tunteisiin. Usko toteutuu hyväksymisenä, silloin kun hyväksymme tarinan joka meille kerrotaan. Ja me hyväksymme todelliseksi vain sen, mikä voidaan kertoa. Älkää väittäkö, ettei idea houkuta teitä." </em>(s. 173)<br />
<br />
Kaikilla uskonnoilla on sama pohja ja sama rakenne. Ne pyrkivät vastaamaan niihin syvimpiin kysymyksiin, joita kaikki ihmiset itselleen esittävät ja <em>"sijoittavat ne tiettyyn moraaliseen kontekstiin ja yliluonnolliseen dogmikehykseen"</em> (s. 271). Se, miten ne näihin kysymyksiin vastataan, eroaa eri uskontojen välillä. Eli lopulta on kyse saman asian erilaisesta esillepanosta ja esittämisestä. Miten standarditeesit onnistutaan esittämään mahdollisimman houkuttelevasti ja uskottavasti. Ja mitä houkuttelevampi tarina on, sitä enemmän se saa lukijoita ja sitä voimakkaammaksi kasvaa tarinan mahti.<br />
<br />
Enkelipeliä, kuten muitakin Zafonin kirjoja, on usein kutsuttu ylistykseksi Barcelonan kaupungille. En ole Barcelonassa käynyt (vielä), mutta eivät nämä kirjat ole myöskään kovasti houkutelleet minua vierailemaan tuossa kirotussa kaupungissa. Zafonin Barcelonan rakennukset ovat ränsistyneitä ja homeisia, kadut kapeita ja pimeitä, ihmiset köyhiä, korruptio kukoistaa, eikä poliisiin voi luottaa. Edes korkealta sataman yllä olevalta köysiradalta ei paljastu kaunista kaupunkinäkymää, vaan pikemminkin pelottava teollisuusalue. Täytyy tosin myöntää, että kirjan antama kuva Barcelonasta on tosin noin 100 vuoden takaa, ja olisi syytä ehkä tarkistaa nykytilanne ihan omin silmin.<br />
<br />
<em>"Lähdin kotoa aamunkoiton jälkeen. Tummat pilvet laahautuivat kattojen yli ja söivät värit kaduilta. Kulkiessani Ciudadelan puiston poikki näin ensimmäisten pisaroiden iskeytyvän puiden oksiin ja räjähtävän puistokäytävään nostaen ilmaan pölypilviä kuin luotien iskusta. Puiston toisella puolella tehtaiden ja kaasupiippujen metsikkö ulottui kauas horisonttiin ja savupiipuista nouseva hiilipöly sekoittui mustaan sateeseen, joka tipahteli taivaalta pikikyynelinä." </em>(s. 343)<br />
<br />
Enkelipelissä on samat vahvuudet ja heikkoudet kuin Tuulen varjossa. Sen rakenne on lähes täysin samanlainen, ja sisältää yksinäisen nuorukaisen, kauniita naima-ikäisiä neitosia, tuntemattoman muukalaisen, selvittämättömän mysteerin, magiikkaa ja yliluonnollisia ilmiöitä, kirottuja kirjoja, lahjottuja poliiseja, kadotettuja rakkauksia, Unohdettujen kirjojen hautausmaan ja Semperen kirjakaupan poikineen. Tunnelma on melankolinen, eikä ilon pilkahduksia juuri näy. Kaikki asiat tehdään pitkän kaavan mukaan ja laveasti kertoen. Zafon ei sentään sorru itse kammoksumiinsa adverbitautiin ja adjektiivipöhöön, mutta muuten kerronta on kyllä kankeaa. Tai ei kankeaa, mutta raskaslukuista. Kieli on kaunista, sitä ei käy kiistäminen, mutta lukeminen oli koko ajan kuin tervan juontia, enkä oikein missään kohtaa päässyt vauhtiin. Runnoin kirjan vain läpi. Jos on jo lukenut Tuulen varjon, ei tarvitse enää lukea Enkelipeliä, ja päinvastoin.<br />
<br />
<a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-lukuhaasteessa</a> nappaan tästä urakasta rastin kohtaan 6. Kirjastosta kertova kirja, koska David Martín vietti aikaansa sekä Ateneon että Calle del Carmenin kirjastoissa: <em>"Ystävystyin kahdessa päivässä Eulalian, johtavan kirjastonhoitajan, kanssa ja hän alkoi valita minulle kirjoja ja vierailla nurkkapöydässäni kysymässä, tarvitsenko jotain. Hän oli varmaan minun ikäiseni ja äly tunki hänen joka huokosestaan terävinä mutta myrkyttöminä piikkeinä." </em>(s. 259). Lisäksi Enkelipeli kuuluu <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/tbr100.html" target="_blank">TBR100-listalleni</a>. Muissa kirjablodeissa on yllättävän vähän kommentteja Enkelipelistä, mutta ainakin <a href="http://kirjaneidontornihuone.blogspot.fi/2013/11/carlos-ruiz-zafon-enkelipeli.html" target="_blank">Kirjaneidon tornihuone</a> ja <a href="http://sbrunou.blogspot.fi/2015/02/carlos-ruiz-zafon-enkelipeli.html" target="_blank">Salla Brunou</a> ovat Enkelipeliä pelanneet.<br />
<br />
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=k1-TrAvp_xs" target="_blank">W. A. Mozart: Lacrimosa.</a> <em>"Mahonkipöydällä lepäsi valtava gramofoni. Siinä oli äänilevy paikallaan ja neula oli liukunut uria pitkin loppuun asti. Puhalsin pölyt levyn päältä ja vinyylin nimi tuli näkyviin: W.A.Mozart, Lacrimosa." </em>(s. 72)<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Carlos Ruiz Zafón (2008) Enkelipeli. Otava. 607 s.</span><br />
<br />Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-46202771995637536942016-08-02T10:57:00.003+03:002016-08-02T11:44:05.115+03:00Ulla-Lena Lundberg: Leo<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjkx4vDprvfrz6l2USPYbgjRMloUiKa4xeySxmaRH1Y6QnOsbiXcqK2ywb2A-8mx34bpszCAObu7GZKnIE9qjbSLN608ShPvzPUkDMf81jIwIfKsP7CB-2-d9AFC8fgh3_oyi0wFEU8FhFs/s1600/leo.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjkx4vDprvfrz6l2USPYbgjRMloUiKa4xeySxmaRH1Y6QnOsbiXcqK2ywb2A-8mx34bpszCAObu7GZKnIE9qjbSLN608ShPvzPUkDMf81jIwIfKsP7CB-2-d9AFC8fgh3_oyi0wFEU8FhFs/s1600/leo.jpg" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
Ulla-Lena Lundberg voi kirjoittaa lähes mitä tahansa, ja minä tykkään. Tykkään kuin hullu puurosta. Olipa sitten kyseessä <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/2014/01/ulla-lena-lundberg-jaa.html#!/2014/01/ulla-lena-lundberg-jaa.html" target="_blank">Petter</a>, <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/2014/02/ulla-lena-lundberg-marsipaanisotilas.html#!/2014/02/ulla-lena-lundberg-marsipaanisotilas.html" target="_blank">Jösse</a>, <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/2015/06/ulla-lena-lundberg-kuninkaan-anna.html#!/2015/06/ulla-lena-lundberg-kuninkaan-anna.html" target="_blank">Anna</a> tai Leo, me likes! Solahdan heti mukaan saariston kyläyhteisöön, touhuan mukana varustelemassa laivoja keväisin, tunnen haikeutta laivojen lähdettyä, uurastan maatöissä kesäaikaan, juoksen syksyllä kallioilla laivoja täystämässä ja juhlin syksyisissä pidoissa. Elän mukana, eläydyn ja samaistun. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Laivat laskettavat Itämeren ja Pohjanmeren yli, ja maissa kaikki sujuu tuttuun tahtiin. Me kynnämme, äestämme ja kylvämme. Heinä kasvaa, lehmät lasketaan ulos, naisväki käy pitkillä lypsymatkoillaan, juhannuksen alla kuurataan ja siivotaan, ja maalaiset muuttavat päätuvista leivintupiin ja aittoihin, alkaa heinänkorjuu ja sitten sadonkorjuu. Vilja puidaan, pellava loukutetaan, tulee teurastusaika, lampaat keritään viimeisen kerran ennen karsinaan viemistä, vilja viedään myllyn jauhettavaksi. Ja lokakuun lopussa, ennen kuin paatteja on alettu edes tähyillä, Kristiina synnyttää pojan." </em>(s. 232-233)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Eihän näissä kirjoissa paljon tapahdu. Elämä on yksinkertaista, verkkaista ja arkista, niin kuin saaristossa parisataa vuotta sitten oli. Joku kuolee, syntyy tai menee naimisiin. Laivoja ja taloja rakennetaan, havereita sattuu. Lundbergin voima ei olekaan vauhdikkaassa juonen kuljetuksessa tai dramaattisissa tapahtumissa. Sen sijaan hän on mestari luomaan rikkaita ja toisistaan erilaisia henkilöhahmoja, joissa on monta eri särmää ja tunnetilaa. Lundberg ei myöskään pelkää rumuutta, sillä hänen hahmonsa väsyvät, sairastavat, rupsahtavat ja haisevat, niin kuin ihmiset tekevät.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Leo aloittaa Lundbergin saaristolaistrilogian, joka kertoo merenkulun merkityksestä saariston kylien elämään 1800-luvun puolivälistä aina nykypäivään asti. Vaikka Leon keskipisteenä on pääasiassa Granbodan kyläyhteisö, merenkulku on yksi kirjan pääteemoista. Merellä ratkaistaan, millä tavalla maalla eletään. Kaikki kannelle kykenevät kylän miehet ovat merillä koko sulan veden ajan, huhtikuusta jopa joulukuuhun asti. Maat jäävät merimiehiltä viljelemättä ja tytöt riiaamatta. Laivojen rakentaminen, varustaminen ja liikennöinti on riskipeliä, jossa panoksena voi olla koko omaisuus. Talo ja laiva ovat investointina suunnilleen yhtä suuret, mutta laiva tuottaa hintansa nopeasti takaisin korkojen kera, kun taas talo tuottaa pienemmän toimeentulon pidemmällä aikavälillä. Työmäärä molempien ylläpidossa on suunnilleen yhtä suuri. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Merellä ihminen pääsee irti kaikesta, Carl Gustaf tapaa sanoa. Poikana se oli hänen mielestään parasta kaikesta. Toisinaan hänen ei päiväkausiin tarvinnut muistaa kotia eikä olla ahdistunut. Minäkin tiedän, miltä se tuntuu: merellä laiva ja sen kulku ovat koko maailma. Jos pitäisi selittää jotakin kuivan maan asiaa, ei millään tahdo löytää oikeita sanoja, tuntuu kuin ei itsekään näkisi kuvattavaansa selvästi ja pian huomaa, ettei asia toista suuremmin kiinnostakaan. Keskustelut liittyvät laivaan ja satamiin, joissa se käy. Haaveensa jokaisen on parasta pitää omana tietonaan." </em>(s. 157-158)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Entäs ne Lundbergin kuvaamat kuolemat sitten? Oi, niitä riittää taas ja miten hienosti kirjoitettuna! Kokonainen luku on varattu lapsikuolemien kuvaukseen. Eikä olisi helppoa olla Lundbergin kirjan päähenkilö. Kuolo korjaa melko varmasti viimeistään kirjan puolivälissä. 1800-luvulla kuolema oli tuttu vieras saariston torpissa. Sairauksia ei tunnettu, lääkärit olivat kaukana ja lääkkeet vähissä, mutta kuoleman merkkejä osattiin lukea ja ennustaa. Lapsen kuolema oli myös ainut syy miksi varustaja käski kapteeniaan hylkäämään laivan ja palaamaan kotiin.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Leo on ollut pitkään lukulistallani, ja se kuuluu myös <a href="https://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/tbr100.html" target="_blank">TBR100-listalleni</a>. Lundbergiä luen varmasti lisää myös jatkossa. <a href="https://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/#!/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-lukuhaasteesssani</a> Leo kuuluu kohtaan 24. <a href="http://www.kirjasampo.fi/fi/today"><span style="color: #009eb8;">Kirjasammon päivän täkynä</span></a> vuonna 2016 ollut kirja. Muissa blogeissa Leolla on seilattu ainakin <a href="http://kirjapolkuni.blogspot.fi/2015/03/ulla-lena-lundberg-leo.html" target="_blank">Kirjapolkuni</a> ja <a href="http://yopoydalla.blogspot.fi/2015/06/lundberg-ulla-lena-leo.html" target="_blank">Yöpöydällä</a> -blogeissa.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=nQ-wJwB2VJE" target="_blank">Taivaassa, ratki taivaassa (virsi 618)</a>, jota laulettiin aina kun lapsi kuoli ja jota kutsuttiin myös peilimaan lauluksi: <em>"Hämärtää, niin kuin peilimaa, hän lauloi hartaasti sisarustensa ruumiiden ääressä, ja siksi se oli meidän mielestämme iloinen virsi, vaikka sitä onkin iät ajat laulettu vainajille." </em>(s. 312)</div>
<br />
<span style="font-size: x-small;">Ulla-Lena Lundberg (1989) Leo. Gummerus. 405 s. </span><br />
<br />Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-61711640081185584812016-07-28T14:32:00.003+03:002016-07-28T14:41:17.489+03:00Harper Lee: Kaikki taivaan linnut <br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiT4A1IjOzUvCjUJNk9yvXql1721rEtBfwY7vzrtjmIP31i0hC-_l4hdLr9WLdoPPbFmhZal5JPUOH6Dkw_otB6l4IzWTD2KsMNrPxPjVeTiNpEbTHqQ-H6EXPd62Zp9Jaj4DBv6FynCXEq/s1600/lee2.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiT4A1IjOzUvCjUJNk9yvXql1721rEtBfwY7vzrtjmIP31i0hC-_l4hdLr9WLdoPPbFmhZal5JPUOH6Dkw_otB6l4IzWTD2KsMNrPxPjVeTiNpEbTHqQ-H6EXPd62Zp9Jaj4DBv6FynCXEq/s320/lee2.jpg" width="226" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
Paluu vanhaan on usein pettymys. Lapsuusajan kotitienoot vaikuttavat tunkkaisilta ja ränsistyneiltä. Entisen kotitalon paikalle on rakennettu jäätelökioski. Rakkaista ja läheisistä ihmisistä paljastuu uusia piirteitä. Luokkatovereista on kasvanut kummallisia aikuisia. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Hän katsoi Maycombia, ja hänen kurkkuaan kuristi: Maycomb vastasi katseeseen. Mene pois, sanoivat vanhat rakennukset. Sinua ei täällä kaivata. Meillä on omat salaisuutemme." </em>(s. 117)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Samalla tavoin paluu uudelleenlämmitetyn kirjan tai elokuvan pariin on usein pettymys. En muista yhtään elokuvaa, jonka jatko-osa olisi ensimmäistä osaa parempi. Vaikka Harper Leen yllätyslöytöä Kaikki taivaan linnut pitäisi tarkastella itsenäisenä teoksena, vailla yhteyksiä aiemmin ilmestyneeseen Kuin surmaisi satakieleen, en voi olla pitämättä sitä tämän jatko-osana (vaikka toisaalta on vaikea sanoa, kumpi näistä on "jatko-osa"). Jatkaahan se Scout Finchin tarinaa tutussa Maycombin kaupungissa n. 15 vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Ihastuin ikihyviksi Satakieleen ja odotin innoissani tätä jatko-osaa. Se ei kuitenkaan tavoittanut samaa tunnelmaa eikä samanlaista lämpöä hahmoihinsa kuin mistä Satakielessä pidin. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Scout Finch on kasvatettu värisokeaksi. Hän ei näe ihonväriä vaan ihmisen. Asuttuaan useita vuosia New Yorkissa, missä rotujen välinen suvaitsevaisuus on huomattavasti Etelävaltioita pidemmällä, hän on vieraantunut Alabaman arkipäivästä. Hän ei enää tunne rotutaistelun arkipäivää ja sen käytännön seurauksia. Hänen maailmassaan mustat asuvat omilla maillaan ja pysyvät omissa vähäpätöisissä töissään. Heitä kohdellaan kunnioittavasti, mutta tästä näennäisestä kunnioituksesta huolimatta he ovat kuitenkin toisarvoisia valkoihoisiin verrattuna. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Kansanryhmänä he eivät tunkeutuneet minun maailmaani enkä minä heidän: metsästysretkilläni en mennyt mustien maille, en siksi että se oli mustaihoisten maata, vaan siksi ettei ollut sopivaa mennä luvatta kenenkään maille. Minulle opetettiin, etten saa käyttää hyväkseni ketään vähempiosaista, oli hänellä sitten vähemmän älyä, varallisuutta tai yhteiskunnallista arvostusta; ja se tarkoitti kaikkia ihmisiä, ei pelkästään mustaihoisia. Minun annettiin ymmärtää, että oli halveksittavaa toimia toisin. Sillä tavoin minut kasvatettiin, kasvattajina musta nainen ja valkoinen mies." </em>(s. 185)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Ulkopuolisena Scoutin on helppo vaatia Maycombin mustaihoisille täysiä kansalaisoikeuksia valkoihoisten rinnalle, ilman että hän ottaa huomioon tämän muutoksen edellytyksiä tai yhteiskunnallisia seurauksia. Hän suivaantuu isälleen ja sulhaselleen, jotka yrittävät vaikuttaa asiaan hitaamminen ja välillisemmin järjestelmän sisältä käsin, olemassaolevia rakenteita ja yhteisöjä hyödyntäen. Kirjan perusviesti on, että täysiä oikeuksia ei voi vaatia ilman täysiä velvollisuuksia ja täyttä vastuunottoa. Toinen tärkeä sanoma liittyy yhteisön jäsenenä toimimiseen ja muutoksen aikaansaamiseen siten, että kaikki sillat takana eivät pala. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kaikki taivaan linnut on vaikeammin sulateltava kokonaisuus kuin Kuin surmaisi satakielen. Se sisältää useita pitkiä monologeja ja dialogeja, joissa viitataan Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaan, entisiin presidentteihin, perustuslakiin, sen lisäyksiin ja Demokraattisen puolueen linjauksiin. Se ei ole luonteeltaan samanlainen koukuttava lukuromaani kuin Satakieli, vaan kantaaottavampi ja aikuisempi. Rotukysymyksen lisäksi Scout käy irtautumistaistelua isästään, hakee paikkaansa parisuhteessa, palauttelee suhteitaan muihin maycombilaisiin ja suree veljensä kuolemaa. Siinä on monta samanaikaista taistelua kenelle tahansa naiselle voitettavaksi. Kirjan alkupuolella Scoutin lapsellisuus ja tuittuilu ärsyttävät, kirjan loppupuolta kuormittavat puolestaan nuo poliittiset väännöt. On ehkä yleissivistyksen kannalta hyvä lukea tämäkin kirja, ei muuten. Blogeissa tätä on kommentoitu viime aikoina esimerkiksi <a href="http://www.lily.fi/blogit/maaginen-realismi/harper-lee-kaikki-taivaan-linnut" target="_blank">Maaginen realismi</a> ja <a href="http://opuseka.blogspot.fi/2016/03/harper-lee-kaikki-taivaan-linnut.html" target="_blank">Opus eka</a> -blogeissa. <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-kirjahaasteessa</a> kiinnitän tämän kohtaan 33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt (julkaistu) kirja.</div>
<div style="text-align: justify;">
<strong><br /></strong></div>
<div style="text-align: justify;">
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=jSL6mTzKrd0" target="_blank">2nd South Carolina String Band, Old Dan Tucker.</a> <em>"Muistatko sitä aikaa kun raatihuoneella järjestetiin uusien kykyjen iltoja? Hän oli aina siellä soittamassa kannuaan. Alkuillasta se oli ensin täynnä, ja sitten hän joi siitä vähän jotta sai äänen matalammaksi, ja sitten hän joi lisää niin että ääni oli jo tosi matala, ja sen jälkeen hän soitti oman soolonsa. Sävelmä oli aina Old Dan Tucker." </em>(s. 159)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-size: x-small;">Harper Lee (2015) Kaikki taivaan linnut. Gummerus. 285 s. </span></div>
Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-41552602860326458512016-07-26T16:34:00.000+03:002016-07-26T16:38:56.994+03:00Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhCLypS8yXPe3Pl47MvW6d4J493O6xluNO2gQq7B7RQO3O3GG0YjtmfYOILbFeQ5dNMOnadF_CvzbyylCUB8cAgvWCXsM3mQ9uVKCsgyaXy3msHoT39gH05ulFkwqxoRSY7Tbegf2mwNCN4/s1600/Doerr.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhCLypS8yXPe3Pl47MvW6d4J493O6xluNO2gQq7B7RQO3O3GG0YjtmfYOILbFeQ5dNMOnadF_CvzbyylCUB8cAgvWCXsM3mQ9uVKCsgyaXy3msHoT39gH05ulFkwqxoRSY7Tbegf2mwNCN4/s1600/Doerr.png" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on viime vuosien puhutuimpia ja luetuimpia romaaneja. Se on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja, mukaan lukien viime vuoden Pulitzer-palkinnon. Tituleerataanpa sitä jopa suureksi lukuromaaniksikin. <a href="https://www.goodreads.com/book/show/25115605-kaikki-se-valo-jota-emme-n-e" target="_blank">Goodreads</a>-sivustolla sitä on luettu lähes 370 000 kertaa, ja sen saama keskiarvo lukijapalautteista on korkea 4.31 / 5. Tosin Goodreadsin kirjallisissa palautteissa on myös krittiikkiä: Kirjan aihe on loppuunkaluttu, kirja ei kerro mitään uutta toisesta maailmansodasta, sen ajallinen rakenne on sekava tai että Liekkien meri -jalokiven tarina kirouksineen on typerä ja turha. Aina kun kirjaan liittyy näin paljon ennakkolatausta, siihen tarttuminen ja varsinkin sen kommentointi on vaikeampaa.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Toinen maailmansota on aina ollut minulle erityisen mielenkiintoinen vaihe Euroopan historiassa. Varsikin lukioikäisenä luin paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, sekä faktaa että fiktiota. Silti löysin tästä kuitenkin uusia näkökulmia tuttuun aiheeseen. Jotenkin tämä edustaa samaa tyylilajia kuin esimerkiksi <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/2015/09/audrey-magee-sopimus.html" target="_blank">Audrey Mageen Sopimus</a>: tarina keskittyy kuvaamaan muutaman yksityishenkilön elämää toisen maailmansodan aikana rintaman eri puolilla. Sota antaa tapahtumille kehyksen ja kulissin, mutta ei ole pääosassa. Ote sotaan on pehmeä, ja naisten rooli korostuu.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Maailma huojuu hiljaa edes takaisin kuin kaupunkin olisi vähä vähältä häipymässä pois. Kuin taempana mantereella koko Ranskan ei nyt auttaisi kuin purra rystysiä ja juosta pakoon ja kompuroida ja itkeä ja havahtua turruttavaan, harmaaseen aamunkajoon voimatta uskoa, mitä nyt oikeastaan tapahtuu. Kenelle tiet kuuluvat nyt? Entä pellot? Entä puut?" </em>(s. 124-125)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Doerr on valinnut päähenkilöikseen kaksi erityisen herkkää ja haavoittuvaista lasta: orvon saksalaisessa lastenkodissa asuvan Wernerin ja sokean puoliorvon Marie-Lauren Pariisista. Nykyään heitä ehkä kutsuttaisiin erityislapsiksi. Lapsiksi, jotka joutuvat kohtaamaan epävarman ja sodan värittämän tulevaisuuden muita niukemmin resurssein. He ovat sodan syttyessä alaikäisiä, mutta kumpikaan ei kuitenkaan alistu tai suostu olemaan heikoin. Kumpikin pakenee kohtaloaan, kuolemanraskasta työtä hiilikaivoksissa tai väkivaltaisia miehittäjiä. Sodassa he ovat vastakkaisilla puolilla, mutta elämässä samalla puolella, sukulaissielut. Kirjan jännite syntyy sen odotuksesta, miten ja milloin he kohtaavat.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Sekä Werner että Marie-Laure eivät välitä heikkouksistaan vaan rakentavat omaa tulevaisuuttaan omilla vahvuuksillaan: Werner teknisellä taituruudellaan ja Marie-Laure terävällä älyllään ja herkillä sormillaan. Että he tuntisivat olevansa edes vähän aikaa elossa ennen kuin kuolisivat. Eikä tarvita kuin yksi aikuinen, yksi oikea ihminen, joka näkee tämän valon, auttaa vahvistamaan sitä ja suuntaamaan sitä oikein. Valon, jota muut eivät näe. Werner ja Marie-Laure ovat erityislapsia, mutta eivät erityisen vammansa tai heikkoutensa vuoksi, vaan erityislahjakkuksiensa vuoksi. Sodasta huolimatta tai sen ansiosta.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Mene, Volkheimer toistaa. Werner katsoo häntä viimeisen kerran: repeytynyttä takkia ja lapiomaista leukaa. Isojen käsien herkkyyttä. Mitä sinustakin voisi tulla. Tiesikö hän? Kaiken aikaa?"</em> (s. 471)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
On se sota. On se. Katoamisia, kohtaloita, kohtaamisia, kuolemaa. Ja kaikki vielä aivan lähellä. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kaikki se valo jota emme näe puolustaa vahvasti paikkaansa <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/p/tbr100.html" target="_blank">TBR100-listallani</a>. Se on kauniisti kirjoitettu ja käännetty. Minua eivät ajalliset hyppäykset haitanneet, muuta kuin kirjan lopussa, jossa tarina tuotiin nykyaikaan. Minusta se oli turhaa. Jalokiven roolista tarinassa en pitänyt, ja luulisin, että kirjailija tarvitsi sitä lisäämään Marie-Laureen kohdistuvaa erityistä uhkaa. Marie-Lauren hahmo olisi kuitenkin ollut vahva ilmankin. Helmet-lukuhaasteessa kohdistan valoa kohtaan <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">34. Keskustelua herättänyt kirja</a>. Tänä vuonna valoa ovat nähneet myös <a href="http://laurakaneli.blogspot.fi/2016/05/anthony-doerr-kaikki-se-valo-jota-emme.html" target="_blank">Mitä luimme kerran</a> ja <a href="http://sanoissajasivuilla.blogspot.fi/2016/05/anthony-doerr-kaikki-se-valo-jota-emme.html" target="_blank">Sanoissa ja sivuilla</a>. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=CvFH_6DNRCY" target="_blank">Claude Debussy, Clair de Lune</a>, jota Marie-Lauren isosetä soitti tiedotteidensa lopuksi luvattomalla radiolähettimellään ja jota Wernerikin kuunteli: <em>"Nyt piano soittaa pitkän tutun pyrähdyksen, kun pianisti soittaa kummallakin kädellä eri skaaloja - kuulostaa kuin käsia olisi kolme, neljä - harmoniat ovat kuin tasaisesti suurenevia helmiä nauhassa, ja Werner näkee kuusivuotiaan Jutan, joka nojaa häneen, Frau Elenan, joka vaivaa taustalla taikinaa ja kideradion omassa sylissään, silloin kun hänen sielunsa lankoja ei vielä ollut katkaistu." </em>(s. 418)</div>
<br />
<span style="font-size: x-small;">Anthony Doerr (2014) Kaikki se valo jota emme näe. WSOY. 544 s.</span> <br />
<br />Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-66351093946773628752016-07-20T23:07:00.001+03:002016-07-20T23:09:29.695+03:00Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiWTLzdexA_IbbWGv8tMLjnjUIniYKRA7zM3Q79c8exYOlWy3ELwNfYMkK2X_TOQvjyetzGzITYgoXQC85rI3DsZSZFz2HMCoI-Ub22IV4X_oaVlygQd46RNsOneGhsa9aRJwsGcqPrkaUN/s1600/satakieli.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiWTLzdexA_IbbWGv8tMLjnjUIniYKRA7zM3Q79c8exYOlWy3ELwNfYMkK2X_TOQvjyetzGzITYgoXQC85rI3DsZSZFz2HMCoI-Ub22IV4X_oaVlygQd46RNsOneGhsa9aRJwsGcqPrkaUN/s1600/satakieli.png" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
Tittidiiditiditididii! Täten myönnetään Kirjakuiskaajan Vuoden isä -palkinto asianajaja Atticus Finchille, Alabaman Maycombista. Herra Finch on leski ja kahden alaikäisen lapsen yksinhuoltaja, joka on kasvattanut lapsiaan suurella rakkaudella ja sydämen viisaudella täysipäisiksi ja tasa-arvoisiksi Yhdysvaltojen kansalaisiksi. Hän on lapsilleen luontainen auktoriteetti ja arvostuksen kohde ilman erityistä kurinpitoa, fyysisestä väkivallasta puhumattakaan, mikä hänelle erityiseksi ansioksi luettakoon 1930-luvun etelävaltioiden yleisessä kasvatusilmapiirissä. Mikään lasten kysymyksistä ei ole liian vähäpätöinen hänen vastattavakseen. Finchille tärkeitä arvoja ovat ihmisten tasa-arvoinen ja kunnioittava kohtelu, kouluttautuminen ja toiminen yhteisen hyvän eteen. Lisäksi herra Finchin isälliseksi meriitiksi voidaan lukea se, että hänen kotiinsa ja ruokapöytäänsä ovat aina tervetulleita kaikki kaupungin lapset ikään, varallisuuteen tai ihonväriin katsomatta. Herra Finch toimii itse niin kuin opettaa, ja teoillaan hän on hyvä esimerkki kaikille Maycombin lapsille.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>" - Kaikkein ensiksi, Scout, hän sanoi, jos opit yhden yksinkertaisen konstin, tulet paljon paremmin toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Sinä et milloinkaan tule ymmärtämään toista ihmistä, ennen kuin katsot asioita hänen näkökannaltaan... - Niin? - ... ennen kuin ryömitä hänen nahkaansa ja kävelet siinä." </em>(s. 44). </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Jos on Atticus Finch hurmaava isä, niin onpa hänen tyttärensä Scoutkin aikamoinen pakkaus! Poikatyttö, homssantuu, suorasuu. Scoutin ja hänen isoveljensä Jemin talvet kuluvat koulussa pitkästyessä ja kesät lähiympäristössä seikkaillessa. Turvallisen leikkiympäristön rajana on huutoyhteys perheen tummaihoiseen palvelijattareen Calpurniaan. Turvallisuutta on myös se, että tapahtui mitä tahansa, kotiin voi aina palata. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Työnsä puolesta Atticus Finch joutuu kohtaamaa kaksi vaikeaa ja koko kaupunkia kuohuttanutta tapausta. Ensimmäinen on tummaihoisen miehen tekemäksi epäilty valkoihoisen naisen raiskaus ja toinen on tästä tapauksesta seurannut vainoaminen. Molemmille tapauksille on yhteistä se, että syytetty on viaton kuin satakieli. Kumpikaan ei ole tehnyt kenellekään mitään pahaa, ja mikä pahinta, ei edes kykenisi tekemään kenellekään mitään. Näiden tapausten käsittelyssä Atticus näyttää todellisen rokeutensa ja kykynsä kohdata vaikeita ja jopa uhkaavia tilanteita pystypäin. Varsinkin jälkimmäinen tapaus asettaa hänen arvomaailmansa tiukkaan testiin. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"...toivoin sinun ymmärtävän, mitä on todellinen rohkeus, sen sijaan että kuvittelisit rohkeuden olevan mies ase kädessä. Rohkeutta on kun tietää, että on voitettu jo aloittaessaan, mutta aloittaa joka tapauksessa ja vie asian loppuun, kävi miten kävi. Hyvin harvoin voittaa, mutta joskus voittaa." </em>(s. 163)<br />
<br />
Kuin surmaisi satakielen ydinteemat, erilaisuuden hyväksyminen, tasa-arvoisuus ja pelko tuntematonta kohtaan, ovat yhtä totta tänä päivän kuin ne olivat kirjan tapahtumahetkellä 1930-luvulla ja sen kirjoittamisen hetkellä 1960-luvulla. Järjellä ajatellen kaikki ihmiset ovat samanlaisia, olipa heidän ihonvärinsä tai rotunsa mikä hyvänsä. Jos tätä järjen ääntä ei tarkasti kuuntele, alkavat huhut, ennakkoluulot, olettamukset ja pelot ohjata ajattelua. Ja silloin myös käytös kärjistyy. Maycombin asukkaista juuri ehkä Scout pelkää tuntematonta eniten, mutta juuri hän myös uskaltaa nähdä pelkonsa taakse. <br />
<br />
Kuin surmaisi satakielen on hurmaava kirja, oikea kesäkirja! Olkoon naivistinen, olkoon osoitteleva, olkoon karikatyyrinen - minä pidin siitä silti! Tuskin maltan odottaa Scoutin uusia seikkailuja Kaikki taivaan linnut -kirjassa. Satakielen lentoa ovat ihastelleet viime aikoina ainakin <a href="http://kirjakaapinkummitus.blogspot.fi/2016/01/harper-lee-kuin-surmaisi-satakielen.html" target="_blank">Kirjakaapin kummitus</a> ja <a href="http://kulttuuriturina.blogspot.fi/2016/02/harper-lee-kuin-surmaisi-satakielen-1960.html" target="_blank">Kulttuuritirkistelijän seikkailut</a>.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=Gy9Xnwyhcc0" target="_blank">Aretha Franklin, Amazing Grace.</a> <em>"Rouva Grace Merriweather istui minun oikealla puolellani ja minusta tuntui että oli kohteliasta keskustella hänen kanssaan. Herra Merriweather, uskollinen metodisti lujassa aviollisessa kurissa, ei ilmeisesti huomannut mitään henkilökohtaista laulaessaan Amazing Grace, how sweet the sound that saved a wretch like me..." </em>(s. 332)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-size: x-small;">Harper Lee (1960) Kuin surmaisi satakielen. Gummerus. 408 s.</span></div>
Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-77555856424474803012016-07-17T00:03:00.001+03:002016-07-17T00:07:22.069+03:00Henning Mankell: Syvyys<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjCazzFxN_-1pDO97Lqf1oyr1IEFT5xhxN_6eipUqXyCfz4g9fGMKcsrfm00g4t7ykUj5yT6jjhmf7mlhRWs5LwDiqnZ0Mk0aNs6g85BbU7iDmxNaHLeZudAAFcIgPhMoijgYpwhXJ3X5hU/s1600/syvyys.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjCazzFxN_-1pDO97Lqf1oyr1IEFT5xhxN_6eipUqXyCfz4g9fGMKcsrfm00g4t7ykUj5yT6jjhmf7mlhRWs5LwDiqnZ0Mk0aNs6g85BbU7iDmxNaHLeZudAAFcIgPhMoijgYpwhXJ3X5hU/s320/syvyys.jpg" width="222" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
Eletään 1. maailmansodan alkuvaiheita Itämerellä. Ruotsin merivoimien kapteenin Lars Tobiasson-Svartmanin varsinainen tehtävä olisi tarkistaa merikarttoja ja etsiä uusia turvallisia väyliä saariston luotojen lomitse yhä isommille sota-aluksille. Pohjimmiltaan Lars kuitenkin etsii loputonta syvyyttä itsestään. Kohtaa, jossa mittausluoti ei koskaan yltäisi pohjaan. Kohtaa, jossa menneisyyden ja nykyisyyden haamut eivät häntä tavoittaisi. Sitä pistettä hän ei vielä ole löytänyt. Koko ajan jotain puuttuu. Mitä se on, sitä Lars ei edes tiedä.</div>
<br />
<div style="text-align: justify;">
<em>"Sisimmässään hän mittasi jotain muuta. Kestävyyttä, sietokykyä. Totuutta ja valhetta. Huolta, iloa, eristäytyneisyyttä. Merkityksiä, sitä millä ei ollut merkitystä. Hän pysähtyi hetkeksi. Hän oli laatinut samantapaisia listoja monta kertaa aiemminkin. Ne jäivät aina epätäydellisiksi. Mitä hän unohti? Mitä häneltä jäi näkemättä? Hän ei mitannut mitään olematta tietoinen siitä." </em>(s. 266)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Lars on vastenmielisin kirjallinen hahmo pitkään aikaan. Traumaattinen isäsuhde on jäänyt käsittelemättä, avioliitto on kylmä ja suhteet laivan miehistöön ovat ongelmallisia. Vaikka Lars on hyvä työssään, hän onnistuu mokaamaan työpaikkansa, jää työttömäksi, pettää, salaa ja valehtelee. Hän sotkeutuu itse laskemaansa ajoverkkoon niin, että se alkaa vetää häntä kohti lopullisia syvyyksiä. Larsin kasvava ahdistus puristaa lukijaakin yhä tiukemmin. Pakonomainen laskeminen ja mittaaminen, aggressiot ja väkivaltaisuus, ajatusmaailman kaventuminen ja pakkomielteet vievät häntä yhä syvemmälle. Hän asemoi itseään koko ajan muihin ihmisiin nähden, ja mittaa ja arvioi toisten etäisyyttä ja hyötyä itselleen. Hän käyttää muita häikäilemättömästi hyväkseen omien, sekavienkin, tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Koviakaan keinoja kaihtamatta.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Viimeinen riippakivi, joka lopulta syöksee Larsin syvyyteen, on saariston Sara Fredrika. Lars rakastuu (tai pikemminkin koukuttuu) tuohon itselliseen ronskiin naiseen, joka elää yksin ulkosaariston kallioisella luodolla, purjehtii, kalastaa ja haisee pahalta. Sara on Larsin oman vaimon vastakohta tuoksuaan myöten: voimakas ja pärjäävä, mutta köyhä nainen. On vaikea sanoa, mitä Lars hänessä näkee ja miksi asettaa koko aiemman elämänsä alttiiksi hänen takiaan, koska hän on useasti valmis myös pettämään ja jättämään hänet. Varsin ristiriitainen suhde siis.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kirjan tunnelma on synkkä ja jopa uhkaava. Uhka tulee mereltä, muista ihmisistä, salaisuuksien paljastumisesta, sodasta. Myös Mankellin kuvaamana saaristo on karu. Elämä ulkosaariston luodoilla on kovaa sekä fyysisesti että henkisesti. Meri vaatii veronsa. Merenaava ei tarjoa minkäänlaista turvapaikkaa: kaikki kuuluu ja näkyy kilometrien päähän. Juorut kulkevat. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Aiemmin hän oli aina ajatellut, että meri ja kalliot kävivät ikuista taistelua. Nyt hän tajusi olleensa väärässä. Se oli syleily, jonka polte ei koskaan sammunut. Vähitellen kasvava luottamus, hän ajatteli. Maa kohoaa vaivihkaa, kallio ja meri luottavat toisiinsa </em>(s. 328-329)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Tämä on minulle jo kolmas Mankell ilman että Kurt Wallanderista vielä on näkynyt jälkeäkään. Pidän Mankellin tavasta keskittyä muutamaan ydinhahmoon ja kuvata heidän elämäänsä lähes päiväkirjanomaisen tarkasti. Kirjan aloittava takauma oli turha, ja unohdin sen lukiessani kokonaan. Muissa kirjablogeissa Syvyyttä on käsitelty yllättävän säästeliäästi. Yksi harvoista tuoreista maininnoista löytyy <a href="http://kirja-aitta.blogspot.fi/2014/08/henning-mankell-syvyys.html" target="_blank">Kirja-aitasta</a>. Lisäksi kannattaa lukea <a href="http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353064724184" target="_blank">Hesarin kirja-arvio</a>.<br />
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=WMzF2d7nBQI" target="_blank">Kuolema Duo, Käyn aina kohti kuolemaa</a> (virsi 611), jota laulettiin, kun aluksella vietettiin hautajaisia (s. 147). </div>
<br />
<span style="font-size: x-small;">Henning Mankell (2004) Syvyys. Otava. 396 s.</span><br />
<br />Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-22535827977724110902016-07-13T12:13:00.000+03:002016-07-15T23:26:41.083+03:00Raila Kinnunen: Karita Mattila - Korkealta ja kovaa<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi98guZ0OlAQX1GF1QQIb4Xfo0FgHUNkfZKnNot1DYG0jVubtYNCcbO27sz98XsFGRVAAAXbdqnlBMZpY9UmT-7Kl2zryeU27vnZ0JoCh7fytbwrrZiVjlhMx3CN0ngWl-eUdk63vB6GzXb/s1600/karita.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi98guZ0OlAQX1GF1QQIb4Xfo0FgHUNkfZKnNot1DYG0jVubtYNCcbO27sz98XsFGRVAAAXbdqnlBMZpY9UmT-7Kl2zryeU27vnZ0JoCh7fytbwrrZiVjlhMx3CN0ngWl-eUdk63vB6GzXb/s1600/karita.png" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
Raila Kinnusen kirjoittama fanikirja Karita Mattilasta on kohteensa näköinen: vauhdikas, runsas ja rönsyisä. Lukijaa kiidätetään mantereelta toiselle, produktiosta produktioon, oopperatalosta toiseen. Tekstissä vilisee kapellimestareita, näyttämöohjaajia, kanssalaulajia ja kriitikoita. Kaikki tämä esitetään suloisena sekamelskana ja vain löyhästi teemoiteltuna. Kirja on koottu Railan ja Karitan keskusteluista ja sähköposteista sekä Railan Apuun kirjoittamista lehtijutuista kolmenkymmenen vuoden ajalta.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Olemme näyttämöllä palvellaksemme yleisöä. Mutta tärkein velvollisuus on palvella teosta, palvella sitä laulullasi, lahjoillasi, työmäärällä, jonka olet tulkintaan laittanut. Teosta palvelemalla palvelee myös yleisöä. Se on kaiken ydin, keskeisin asia." </em>(s. 259-260)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Yleisö on Mattilalle ykkönen. Hän tekee työtään yleisölleen ja kokee olevansa ensisijaisesti ihmisten viihdyttäjä. Yleisön merkitys näkyy yllättäen myös siinä, miten Mattila puhuu studiolevytyksistä: ne jäävät liian kliinisiksi, kun niistä puuttuu yhteys yleisöön, yleisön äänet, hengitys, askeleet lavalla ja muut elämän äänet. Myös tämä fanikirja on selkeästi suunnattu laajalle yleisölle. Epämuodollisten jutustelujen muotoon kirjoitettu teksti päästää lukijan hyvin lähelle idoliaan: tämän arkeen, kotiin, harjoituksiin, lavalle ja lavan taakse. Myös arkoja aiheita käsitellään mutkattomasti: lapsettomuutta, jatkuvaa painon hallintaa, buuauksia sekä herkkää suhdetta Suomen musiikkiyhteisöihin. Keskustelu pidetään kuitenkin koko ajan yleisellä ja kansantajuisella tasolla, ja Mattila selkeästi varoo liiallista musiikin ammattitermien käyttöä. Alusta alkaen on myös selvää, että käsillä ei ole viimeinen Mattilan muistelmateos: ura jatkuu vielä pitkään ja lapsuuskin on rajattu selkeästi tämän kirjan ulkopuolelle.</div>
<br />
<div style="text-align: justify;">
Synnynnäisen lahjakkuuden lisäksi Karita Mattilan menestyksen takana tuntuu olevan kaksi perustekijää: oma kurinalaisuus ja yhteistyö oikeiden ihmisten kanssa. Hän antaa krediitit suomalaiselle musiikin koulutusjärjestelmälle ja henkilökohtaisille opettajilleen. Oopperalaulajana menestyminen vaatii jatkuvaa kouluttautumista, jokaisen roolin huolellista omaksumista ja äänenhuoltoa. Kaikki tekeminen vaikuttaa työkykyyn ja sitä kautta myös taloudelliseen menestymiseen. Pilli on aina mukana. Liiallinen puhuminen, juhliminen tai flunssaisten ihmisten lähestyminen voi vaarantaa seuraavan produktion ja palkanmaksun. Laulaminen ja näytteleminen yhtä aikaa vaatii rautaista fyysistä kuntoa. Mattila noudattaa tiukkaa ammatillista itsekuria myös roolien valinnassa ja ajoittamisessa sekä yhteistyökumppaneiden valinnassa. Mustalle listalle päätyneiden henkilöiden lista on pitkä. Näin Mattila kuvaili asennettaan työhönsä vuonna 1998:`</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Parin kolmen vuoden aikana koen tehneeni parhaat roolisuoritukseni, parhaat levyni. Sama säteilee kaikille aloille. Ja sen kautta alkaa olla itsenäisyyden, oman tilan ja oman vapauden paikka tässä työssä. Olen sen omalla työlläni lunastanut, se on ollut koko ajan päämääränä ja kunnianhimoisena pyrkimyksenä. Samaan aikaan luulen kasvaneeni ihmisenä ja naisena sellaiseksi, että entistä tietoisemmin tunnen tämän ruumiin ja nahan omakseni. Siihen on vaikuttanut työ ja eläminen: olen tarvinnut siihen pisteeseen pääsemiseen kaiken tämän ajan." </em>(s. 100-101)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Karita Mattila on avannut Raila Kinnuselle koko elämänsä, joten kirjan tausta-aineisto on ollut erittäin rikas. Aluksi ajattelin, että aineiston analyysi ja jäsennys eivät ole onnistuneita, ajallinen järjestys horjuu ja teemoittelu on liian löysää. Mutta mitä pidemmälle luin sitä enemmän pidin tekstistä. Itse asiassa epämuodollinen tyyli sopii tähän kirjaan lopulta varsin hyvin. <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-lukuhaasteessa</a> kiinnitän tämän kirjan kohtaan 26. Elämäkerta tai muistelmateos. Muut blogit ovat käsitelleet Karita Mattilaa vielä yllättävän vähän, mutta kommentteja löytyy ainakin <a href="http://www.kirjatimpuri.com/blogi/2016/4/14/korkealta-ja-kovaa-matalalta-ja-mumisten" target="_blank">Kirjatimpurilta</a>.<br />
<strong></strong><br />
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=A94Kh4gMPYU" target="_blank">Karita Mattila, Salomen loppukohtaus</a>, jonka herättämästä yleisön reaktiosta Metropolitanin vuoden 2004 ensi-illassa Karita Mattila kertoo itse seuraavaa: <em>"Nousin, roikutin päätäni ja katsoin maahan. Kuulin valtavan jyminän ja töminän. Huuto alkoi ja yli 4000 ihmistä nousi seisomaan. Koko sakki oli ylhäällä, ja ihmettelin, että mikä tämä meteli on? Kaikki rupesivat huutamaan. Ihan uskomaton vastaanotto." </em>(s. 204)<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Raila Kinnunen (2016) Karita Mattila. Korkealta ja kovaa. WSOY. 268 s. </span></div>
Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-47263972515819107012016-07-11T10:22:00.000+03:002016-07-11T10:45:20.679+03:00Jussi Valtonen: Siipien kantamat<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjjoFf-dU5kGocXPatZdyD1fw47lGP03MDgsd6BDBzAMNrhyv4_w1YJXKG6z3Z_4ehsztO8WYY4f3yhpjuMacTJv3J_cbf_fEv46rIWl3-o9Yz7H-GOhRMY7HEuLSV1Yp-D3heGnBeGG68f/s1600/valtonen2.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjjoFf-dU5kGocXPatZdyD1fw47lGP03MDgsd6BDBzAMNrhyv4_w1YJXKG6z3Z_4ehsztO8WYY4f3yhpjuMacTJv3J_cbf_fEv46rIWl3-o9Yz7H-GOhRMY7HEuLSV1Yp-D3heGnBeGG68f/s320/valtonen2.jpg" width="197" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
Mariannen ja Juhanin suhde on kaikin puolin epäsovinnainen. Jopa tuomittava. 17-vuotias lukiolaistyttö tapailee nelikymppistä, kuolemansairasta miestä, joka on vieläpä hänen opettajansa. Suhde on järjetön, typerä, eikä mitenkään perusteltavissa. Alisteinen. Epätasa-arvoinen. Juhani ihmettelee itsekin, miksi hän unohtaa Mariannen olevan alaikäinen, lapsi vasta. Miten hän ehkä vain kuvittelee Mariannen olevan jotain muuta kuin mitä tämä oikeasti on. Ja miten Marianne rakastaakin ehkä vain itseään Juhanin ihailevien silmien alla.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Nuoruus, jolle kaiken piti olla siivekästä ja veristä, kuuli korvissaan vain oman sydämensä lyönnit. Maailman sydän lyö! Mariannen ruskeat silmät sanoivat. Ettekö te kuule?" </em>(s. 79)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mutta silti suhde on juuri se oikea. Kumpikin ymmärtää ja inspiroi toista. Vihdoinkin voi puhua juuri oikeista asioista ja juuri oikealla tasolla. Vihdoinkin on joku, joka osaa nauraa juuri oikeassa kohdassa. Vihdoinkin on joku, joka on lukenut samat kirjat ja ymmärtää niihin kohdistuvat viittaukset puolesta sanasta. Suhde on myös vahva. Se kestää muiden opettajien ja oppilaiden epäilyt, välirikon ja välimatkan, muut suhteet, molemminpuoliset kyseenalaistukset ja mustasukkaisuuden.Miten tällaiselle rakkaudelle voisi sanoa ei?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Marianne pelasti poskeltani silmäripsen, nosti sen sormenpäällään kasvojeni eteen ja käski minun toivoa. Mietin pitkään ennen kuin puhalsin." </em>(s. 199)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
En pitänyt Jussi Valtosen Finlandia-voittajasta <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/2015/04/jussi-valtonen-he-eivat-tieda-mita.html" target="_blank">He eivät tiedä mitä tekevät</a>, mutta se ei suinkaan johtunut siitä, etteikö Valtonen osaisi kirjoittaa. Päinvastoin. Valtonen on erittäin taitava ihmisten (sekä naisten että miesten) ja ihmissuhteiden kuvaaja. Kun hän Siipien kantamissa malttoi vielä keskittyä ihmisiin ja karsi muut teemat minimiin, kokonaisuudesta tuli erittäin onnistunut, todentuntuinen ja elävä. Valtonen osaa kääntää lähtökohdiltaan täysin väärän ja moraalittoman asetelman oikeaksi ja hyväksyttäväksi ja puhuu lukijan Mariannen ja Juhanin puolelle. Eikös se ole vaikuttavan kirjan merkki, jos mikä?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-lukuhaasteessa</a> luokittelen Siipien kantamat kohtaan 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi (äidinkielenopettaja). Kirjaa on tänä vuonna kommentoitu ainakin <a href="http://kirjahyllyssablogi.blogspot.fi/2016/03/jussi-valtonen-siipien-kantamat.html" target="_blank">Kirja hyllyssä</a> ja <a href="http://kirjatkertovat.blogspot.fi/2016/03/jussi-valtonen-siipien-kantamat.html" target="_blank">Kirjat kertovat</a> -blogeissa. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=KNIZofPB8ZM" target="_blank">The Police, Don't stand so close to me</a>, joka kertoo opettajan ja oppilaan välisestä kielletystä rakkaudesta. <em>"Kuulin Mariannen viheltävän olohuoneessa. Kului hetki ennen kuin tunnistin melodian. Joku oppilaista oli soittanut kappaleen aamunavauksessa, siinä lauloi se ohutääninen brittimies." </em>(s. 19)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-size: x-small;">Jussi Valtonen (2007) Siipien kantamat. Tammi. 221 s.</span></div>
Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-34172590224024584222016-06-25T19:05:00.001+03:002016-06-25T19:06:50.791+03:00Riikka Pulkkinen: Totta<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh3YxLnMpleWayh7WnVl4j50I1fol0cS5hQMbXFGuHZoHw5MjZJkD71srHvgx-DbiByx5BjFaBczx2z-iS7j-jIosGVex_Z_IDHZHD-WkmLRhW0rGQiNzXiwIlMlekR9oP1d8SEcyr1Wsjp/s1600/totta.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh3YxLnMpleWayh7WnVl4j50I1fol0cS5hQMbXFGuHZoHw5MjZJkD71srHvgx-DbiByx5BjFaBczx2z-iS7j-jIosGVex_Z_IDHZHD-WkmLRhW0rGQiNzXiwIlMlekR9oP1d8SEcyr1Wsjp/s1600/totta.png" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Ihmisten väliset suhteet ovat kuin tiheitä metsikköjä. Tai ehkä ihmiset itse, hekin ovat metsiä, polkuja polkujen jälkeen avautuu heissä, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin jotka osuvat kohdalle."</em> (s. 27)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Polunpäitä. Niitä ovat toisilleen Totta-kirjan naiset. He seuraavat tietämättään niitä polkuja, joille ovat toinen toistaan - tahallisesti tai tahtomattaan - ohjanneet. Polut eivät ole suoria tai tylsiä. Ne kaartavat välillä takaisinpäin, kapenevat ja muuttuvat kivikkoisiksi, avartuakseen taas helpompaan maastoon. Poluilta löytyy selityksiä mielen askarruksiin. Vastauksia kysymyksiin, jotka esitettiin kymmeniä vuosia sitten. Polut auttavat löytämään sen, mikä on totta.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Ihmisen on mahdollista kävellä ulos elämästään hyvästejä jättämättä, selvittämättä syitä. On mahdollista kävellä kynnyksen yli, jättää toiset itkemään, huutamaan, makaamaan eteisen lattialle päiväkausiksi. On mahdollista sanoa 'nähdään huomenna', vaikka tietää, ettei tapaamista koskaan enää tule." </em>(s. 30)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Peilikuvia. Niitä ovat toisilleen Totta-kirjan naiset. He peilaavat toinen toisistaan kuvia itsestään ja elämästään. Näkevät peilistä yhtä aikaa itsensä ja toisensa. Näkevät itsessään toisensa. Auttavat toista näkemään itsensä. Välillä kuva on sumea, välillä polttavan kirkas. Välillä peili rikkoutuu ja kuva katoaa. Peili auttaa näkemään sen, mikä on totta.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Miten voi rakastaa kohtuullisesti? Miksi edes pitäisi? Ei sellaista ole. Ehkä minä ajattelin, että jokaisen pitäisi elää niin, ettei menettäisi itseään toisille ihmisille, alkaisi elää kokonaan toisten elämää. Ne ovat asioita, joita ihmisen on opittava pärjätäkseen. Ketään toista ei voi asettaa ehdoksi omalle selviämiselleen." </em>(s. 248)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Rakkaita. Sitä ovat toisilleen Totta-kirjan naiset, äidit ja tyttäret. Jokainen vuorollaan rakkauden kohteena ja rakkaudesta kärsijänä. Jokainen vuorollaan huoltajan ja huollettavan roolissa, hoivaajana tai hoivattavana. Rakkaudesta alkaa se, mistä tulee totta.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<em>"Kuolemasta eivät elävät tiedä mitään, mutta kuoleminen, sen vaivihkainen tapahtuma, tulee elävien päiviin. Aika hidastuu, todellisuus saa surun seinät, joiden sisään kuoleva ja hänen saattajansa tekevät omat hartaat rituaalinsa." </em>(s. 16)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kuolema. Se tulee Totta-kirjan naisten päiviin. Kuolema katkaisee polun, pimentää peilikuvan, mutta ei lopeta rakkautta tai huolenpitoa. Kuolema antaa myös tilaa uusien polkujen aueta, uusien peilikuvien kirkastua, uuden rakkauden syntyä.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Totta on todella hieno kirja! Paikoin lähes lyyrinen, kauttaaltaan kaunis, sortumatta kuitenkaan liian runolliseksi. Kahden aikaikkunan ja neljän sukupolven kokonaisuus pysyy Pulkkiselta erittäin hyvin koossa. Tämä pitää lukea vielä joskus uudestaan! <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-lukuhaasteessa</a> kiinnitän Totta kohtaan 7. Minun maisemani - maalla ja kaupungissa, viittauksena Helsingin puistoihin ja Kuhmon rantoihin ja metsiin. Tänä vuonna Totta on ollut ainakin <a href="http://laurakaneli.blogspot.fi/2016/02/tammikuun-kirjat.html" target="_blank">Mitä luimme kerran</a> - ja <a href="http://taysiensivujennautinto.blogspot.fi/2016/03/riikka-pulkkinen-totta.html" target="_blank">Täysien sivujen nautinto</a> -blogeissa.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=vbbrsbchQBc" target="_blank">The Killersin Indie rock'n'roll.</a> <em>"Saara oli yhä se tyttö, joka tuli puhumaan hänelle koulun käytävällä ensimmäisellä viikolla, ojensi toisen iPodinsa kuulokkeista ja sanoi kujertavalla äänellä, joka jostain syystä sai Annan kohdun värähtämään, vaikkei hän koskaan olekaan ajatellut pitävänsä tytöistä: Kuuntele tätä." </em>(s. 60)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-size: x-small;">Riikka Pulkkinen (2010) Totta. Otava. 332 s.</span> </div>
<br />Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-10778672314441700962016-06-24T22:11:00.000+03:002016-06-24T22:15:42.612+03:00Kari Hotakainen: Ihmisen osa<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhyanpaj2VdESy1PuOS8bFihvi0gXUM54SLhZpUXpqSit9xgrRmxCBmy6B6whY83weXx5uoTDq3tRU62OHN-_I5-LgbRP-OAITzz1wusnWW_MlZKLgj8OV9YNFF3yBrAdLfpSH3ggjG6yVe/s1600/hotakainen2.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhyanpaj2VdESy1PuOS8bFihvi0gXUM54SLhZpUXpqSit9xgrRmxCBmy6B6whY83weXx5uoTDq3tRU62OHN-_I5-LgbRP-OAITzz1wusnWW_MlZKLgj8OV9YNFF3yBrAdLfpSH3ggjG6yVe/s320/hotakainen2.png" width="202" /></a></div>
<br />
Kirjailijalta puuttuu ajatus. Salme Sinikka Malmikunnaksella ajatuksia on liikaa. Sovitaan vaihtokaupasta: kirjailija saa tallentaa ja julkaista Salmen ajatukset, ja Salme saa 7000 euroa.<br />
<br />
Salme on juureva suomalainen nainen. Lankakauppias. Toimeentulo tuli napeista, nauhoista, langoista ja kankaista. Salme myi miehensä kanssa konkreettista tavaraa ihmisten todellisiin tarpeisiin. Näillä tavaroilla oikeasti tehtiin jotain, ja niistä syntyi oikeita käyttötavaroita: verhoja, villapaitoja, sukkia. Salmella on hyvin pragmaattinen maailmankuva: kaikki mikä on oikeasti olemassa, on totta.<br />
<br />
<em>"Minua itketti. Sisällä en kehdannut valuttaa, menin takapihalle. Vettä tuli silmistä, mutta en pitänyt mitään ääntä. Viidessä minuutissa kuivuin toimintakuntoon." </em>(s. 19)<br />
<br />
Salmen lasten tilanne on toinen. Kaikkien toimeentulo on jollain tavalla näkymättömissä. Vanhin tytär Helena myy yrityksille jotain, mitä silmä ei näe: aineettomia ajatuksia ja liiketoimintaa kehittäviä parannuksia. Maija myy puhelimessa lehtiä, näkemättä asiakastaan koskaan. Pekka ei ole työtä nähnyt kuukausiin. Salme yrittää pysytellä edes jotenkin lastensa arjessa kiinni lähettelemällä heille konkreettisia elämänohjeita postikorteilla. Ongelma on vain se, että Salmen hyväätarkoittavat ohjeet osuvat kovin huonosti lasten elämän haasteisiin.Yhteiskunta, yrittäjyys ja työnteko ovat muuttuneet kovasti Salmen ajoista.<br />
<br />
<em>"Ainoa poika Pekka! Tulella ei leikitä. Merellä ei haahuilla. Vastuu otetaan, vaikkei sitä annettaisikaan. Ihmisiä katsotaan silmiin. Korealaisia pistosahoja ei osteta (isän neuvo). Näitten neuvojen jälkeen on vielä pakko sanoa: älä äitiäs piä pilkkana. Maija kertoi, ettei sinulla mitään uusperhettä ole. Miten sinä semmosta minulle väitit, hyväkäs. Kyllä sinä ihan ittenäski minulle kelpaat. Ruusunmarjakeittoa teen viikonlopuksi. Äitis </em>(s. 164)<br />
<br />
Eipä siis ihme, että Salme närkästyy, kun kirjailijan tulkinta hänen elämästään on aivan jotain muuta kuin mitä hän on itse kertonut. Salmen oman kertomuksen päälle on tullut näkymätön kuvitelmakerros, ja tarina ei enää ole Salmen totuus. Kirjailijakin siis tekee rahaa jollakin, jota ei Salmelle ole olemassa. <br />
<br />
Kari Hotakaisesta on kovaa vauhtia kasvamassa yksi suomalaisista lempikirjailijoistani. Mielestäni <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/2016/01/kari-hotakainen-henkireika.html" target="_blank">Henkireikä</a> on tarinana napakampi kokonaisuus kuin tämä Ihmisen osa, mutta molemmissa kuvataan suomalaisten arkea yhtä tarkkanäköisesti ja lempeästi. Hotakaisen sankarit ovat tavallisia ihmisiä, jotka kokevat varsin tavallisia suomalaisia asioita. Hotakainen osaa kuitenkin nostaa tästä suomalaisesta arjesta esiin merkityksiä, joita emme itse näe. Hän on myös taitava suomen kielen rikastaja. Makustelkaapa vaikka näitä sanoja: änkeytyä, rupluttaa, nyrkkipuhelin, lankaluuri, tinkipakko, törökki, ritirimpsu, trööttipullo, turata, lälly ja lonkottaa. Näissä ovat mieli- ja kuulokuvat kohdillaan!<br />
<br />
Ihmisen osa kuuluu <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/p/tbr100.html" target="_blank">TBR100-listalleni</a>. Salmen postikorttien ja kirjailijan kanssa käydyn kirjeenvaihdon ansiosta luokittelen sen <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/p/helmet-lukuhaaste-2016.html" target="_blank">Helmet-lukuhaasteessa</a> kohtaan 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä. Viime aikoina Ihmisen osaa on kommentoitu ainakin <a href="http://jakaikkeamuuta.blogspot.fi/2016/03/ihmisen-osa.html" target="_blank">Ja kaikkea muuta</a> ja <a href="http://savannilla.blogspot.fi/2016/05/kari-hotakainen-ihmisen-osa.html" target="_blank">Savannilla</a> -blogeissa.<br />
<br />
<strong>Soundtrack:</strong> <a href="https://www.youtube.com/watch?v=s1tB9tbTQEg" target="_blank">Beethovenin 8. pianosonaatti Pathétique</a> unkarilaissyntyisen, nykyisin Englannissa asuvan Andras Schiffin soittamana. <em>"He kuuntelivat kaunista, surullista ja nopeaa kappaletta. Vaaleasta tuntui, että kappaleen alussa tapahtui jotain järkyttävää, minkä takia joku lähti juoksemaan karkuun ja sitä juoksua säveltäjä oli kappaleessa selvästi mallannut. Sitten juoksu loppui, karkulainen levähti tammen alle ja kuunteli lintujen liverrystä. Vaaleasta tuntui ihmeelliseltä, että joku osasi tuolla tavalla soittaa hänen elämäänsä." </em>(s. 262)<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Kari Hotakainen (2009) Ihmisen osa. Siltala. 276 s.</span> Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-51757070482349826972016-06-23T19:05:00.002+03:002016-06-23T19:10:18.832+03:00Anna Gavalda: Parempaa elämää<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhTDNnZjgIslcvf7etBkvOvThCjkgk-auyzCIog9mbvTkhomThqOjOivjfgqR_J4a5pivNd_yd8tjcDjlp2XfTZ61UiJYwKoJQVz2afU0NY7nC98cCSolVUA3Gv7-7IhtWPxLd1fEUFlOT0/s1600/ihanaa-elamaa.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhTDNnZjgIslcvf7etBkvOvThCjkgk-auyzCIog9mbvTkhomThqOjOivjfgqR_J4a5pivNd_yd8tjcDjlp2XfTZ61UiJYwKoJQVz2afU0NY7nC98cCSolVUA3Gv7-7IhtWPxLd1fEUFlOT0/s320/ihanaa-elamaa.jpg" width="197" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
Kirjan alussa oli sellainen olo, että nyt lähti Anna Gavalda laukalle. Vaikka kuinka tiesinkin odottaa epävakaita hahmoja... runsasta kolmen pisteen käyttöä... ja hieman suttuista pariisilaiselämää, jota eivät kahlitse sellaiset arkiset rajoitteet kuten vakituinen työ, pitkä parisuhde, keski-ikäisyys, lapset, ydinperhe tai asuntolaina, oli Parempaa elämää -kirjan alku pienoinen shokki. Kirjan ensimmäisen osion Mathilde kun on ehkä minun lukemistani Gavaldan hahmoista se kaikkein epävakain ja vikkelin, ja se on paljon se!</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<em>"Onnen tunnistaa äänestä, jonka se lähtiessään päästää....Rakkaus toimii toisin päin. Rakkauden tunnistaa metelistä, jota se pitää tullessaan."</em> (s. 449-450)</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
Mutta sitten tapahtuu Gavaldan ihme: Meno rauhoittuu, hahmo kypsyy, kokonaisuus selkiytyy. Ja taas kerran, kuten kahdessa aiemmassakin kirjassa, täysin seko keskushahmo muuttuukin yhtäkkiä itselleni kaikkein rakkaimmaksi. Henkilöksi, jolle lukija toivoo kaiken tapahtuneen jälkeen vain parhainta ja onnellisinta loppua. Kunpa Jean-Babtiste löytyisi pian! Kaikki kohellus ja sähellys tarvitaan osoittamaan, miten hukassa nuoret aikuiset voivat omassa elämässään olla. Miten vääristä asioista on tullut tärkeitä, vaikka ne oikeatkin asiat olisivat ihan käden ulottuvilla. Ja miten vain meidän omat sisäiset rajoitteemme estävät meitä tarttumasta noihin oikeisiin asioihin. Mikään muu ei meitä pidätä. </div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<em>"Luoja kyllä tietää, että rakastan omia vanhempiani, noita tyynen vakaita ja vähäeleisiä ihmisiä, mutta miten olisinkaan toivonut, että he hellittelyjen lisäksi olisivat paljastaneet minulle tuon salaisuuden... Sen että onni löytyy porraskäytävästä ja ettei sitä ole syytä pelätä. Että ei haittaa, vaikka pitää meteliä, ei haittaa vaikka on onnellinen, häiritsee naapureita tai tulee kiroilleeksi sydämensä kyllyydestä. Ei pidä pelätä elämää, tulevaisuutta, talouskriisiä eikä Pandoran-lippaita made in China..."</em> (s. 400)</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
Mutta onhan tuo kohellus ja sähellys toisaalta niin kovin tuttua ja inhimillistä. Ihan arkea. Harvapa meistä osaa käyttäytyä aina hillitysti ja tehdä pelkästään selkeitä ja harkittuja päätöksiä. Gavaldalla onkin hyvin lämmin suhde kirjojensa hahmoihin, ja hän osoittaa monella tavalla syvää humaania ymmärrystä heitä kohtaan - ja ihmisyyttä kohtaan yleensäkin. Gavaldan kirjoja voi erehtyä pitämään harmittomana ja huonosti kirjoitettuna hömppänä. Niissä on kuitenkin toinen, syvempi taso ja paljon hienovaraista ja hienosti piilotettua elämänviisautta. Gavaldan pääviesti voisikin olla: Uskalla elää.</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<em>"Tulee hetki, jolloin kohtaloa pitää kovistella. Eli se pitää haastaa. Niin, aina tulee hetki, jolloin pitää koetella onneaan kunnolla, ravistella sitä ja panna kaikki peliin. Kaikki panokset, rahat, antiikkikalut. Mukavuus, eläketurva, veljien kunnioitus, omanarvontunto, kaikki. Sellaisissa tilanteissa ei päde 'Auta itseäsi niin taivaskin auttaa sinua' vaan 'Ole hauska niin ehkä taivas vielä sinua kiittää'."</em> (s. 431)</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
Entäs Gavaldan Pariisi sitten - se vasta on kaunis: <em>"Hän ihaili kaupungin usvariekaleita, veitikkamaista aistikkuutta, umpimielistä mutta kiihottavaa velttoutta, joita hänen alakuloisille anonyymeille tyypilliset väsymyksen, viinan ja myksomatoosin räjäyttämät silmänsä eivät olleet nähneet enää aikoihin, ja tuo kaupunki - sanokoon ja tehköön kukin mitä lystää - oli äärettömän kaunis."</em> (s. 341-342)</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
Luin Parempaa elämää osana Ihanaa elämää - kokoomateosta, josta olin jo aiemmin lukenut <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/2014/08/anna-gavalda-lempi-ei-ole-leikin-asia.html">Lempi ei ole leikin asia</a>. Parempaa elämää kuuluu myös <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/p/tbr100.html">TBR100-listalleni</a>, ja <a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/p/helmet-lukuhaaste-2016.html">Helmet-lukuhaasteessa</a> luokittelen sen kohtaan 3. Kirjassa rakastutaan. Parempaa elämää ovat maistanut myös ainakin <a href="https://tuijata.wordpress.com/2015/06/01/anna-gavalda-parempaa-elamaa/">Tuijata</a> ja <a href="http://kirjapolkuni.blogspot.fi/2015/04/anna-gavalda-parempaa-elamaa.html">Kirjapolkuni</a>. </div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<strong>Soundtrack: </strong><a href="https://www.youtube.com/watch?v=blgoeB2ZMEQ">David Guichard, Le gitan</a>.<em> "Daniel Guichard lauloi mustalaisesta ja hoki yhä uudelleen le gitan le gitan le gitan le gitan le gitan le gitan le gitan le gitan le gitan le gitan le gi... Apua."</em> (s. 335)</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
<span style="font-size: x-small;">Anna Gavalda (2015) Parempaa elämää. Gummerus. 265 s. </span></div>
Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3071621202205850631.post-13026411120172741522016-06-23T16:06:00.004+03:002016-06-23T16:10:36.161+03:00Henning Mankell: Tanssinopettajan paluu<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhZVEFJUshU6qDkpxP6tCdLHvkLnWw2GdMjZ1hKGT2r5sbCh1COQlMBfwvTnsOvc8bs1c4AgSCu3zHBJwPLA3dX4F-Zhg0rDqgud77lJBQfRrq8twf5m2IBFjwMP0znmAyrC_91FfStbCag/s1600/mankell2.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhZVEFJUshU6qDkpxP6tCdLHvkLnWw2GdMjZ1hKGT2r5sbCh1COQlMBfwvTnsOvc8bs1c4AgSCu3zHBJwPLA3dX4F-Zhg0rDqgud77lJBQfRrq8twf5m2IBFjwMP0znmAyrC_91FfStbCag/s320/mankell2.jpg" width="211" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;">
Keski-Ruotsin syrjäseuduilla, Härjedalenissa, asuu kaksi vanhaa miestä. Kummallakin on oma torppansa, torpan pihassa koira ja ympärillä paljon metsää. Toinen miehistä on eläkkeellä oleva poliisi Herbert Molin, toinen on entinen ammattiviulisti Abraham Andersson. Herbert rakastaa tanssimista, palapelejä ja koiraansa Shakaa. Abraham soittelee välillä metsässä viuluaan, välillä julkaisee salanimellä tanssimusiikkia. Vaikka he ovat ehkä hieman omituisia ja syrjäänvetäytyviä erakkoja, ovat he silti rauhallisia ja harmittomia vanhoja ukkoja. Syksyllä 1999 heidät murhataan lähes peräkkäisinä päivinä. Herbert kidutetaan hengiltä, Abraham teloitetaan. Kahden vanhan miehen murha laukaisee tapahtumaketjun, jonka vaikutukset leviävät pieneltä kylältä koko Ruotsiin.Tapahtumien syyt ulottuvat vuosikymmenien taakse ja valtamerten yli. Mutta kuka murhasi heidät ja miksi?</div>
<br />
<em>"Herbert Molin tuli jostain ja halusi olla rauhassa. Mutta joku ei halunnut antaa hänen olla rauhassa. Ja nyt hän on kuollut."</em> (s. 73)<br />
<br />
Rikospoliisi Stefan Lindman on Herbertin entinen kollega. Hän ei oppinut kuitenkaan koskaan tuntemaan Herbertiä kunnolla, niin kuin ei kukaan muukaan poliisiasemalla. Stefan on sairauslomalla, kun hän kuulee Herbertin kuolemasta. Hän kiinnostuu tapauksesta ja lähtee Härjedaliin tutkimaan asiaa.Vahvin Stefanin muistikuva Herbertistä on se, että tämä oli varuillaan tai peloissaan jostakin. Mitä Herbert pelkäsi? <br />
<br />
<em>"Lähdin pois Boråsista, koska olen sairas, hän sanoi. Minulla on syöpä ja odotan hoitojen alkamista. Vaihtoehtoina olivat Mallorca ja Sveg. Valitsin Svegin, koska mietin, mitä Herbert Molinille oli mahtanut tapahtua. Nyt mietin, teinkö oikean valinnan."</em> (s. 102).<br />
<br />
Argentiinalainen puuseppä Aron Silberstein palelee makuupussissaan. Teltan ulkopuolella vihmoo räntää, ja metsä on sysipimeä. Aronin tehtävä on suoritettu, mutta hän ei voi vielä lähteä kotiin. Ei vaikka kotona avovaimo epäilee häntä jo uskottomuudesta. Miksi hän muuten haluaisi vapaaehtoisesti jäädä syysmärkään ruotsalaismetsään sen sijaan, että matkustaisi takaisin kotiin, aurinkoiseen Buenos Airesiin?<br />
<br />
<em>"Hän tajusi, että hänen pitäisi päästä aivan tapahtumien välittömään läheisyyteen, jos hän ylipäänsä aikoi löytää vastauksen kysymykseen, jonka hän oli itselleen esittänyt. Kuka Abraham Anderssonin oli tappanut? Ja oliko hän itse epäsuorasti syypää siihen, koska oli tappanut Herbert Molinin? Hänen pitäisi saada selvyys siitä, ennen kuin hän voisi palata Buenos Airesiin. Muuten ajatus ja huoli siitä vainoaisivat häntä koko loppuelämän ajan. Silloin tuntuisi siltä kuin Herbert Molin olisi saanut viimeisen sanan. Tehtävä, kaikesta vihasta vapautuminen, olisi epäonnistunut täydellisesti."</em> (s. 220)<br />
<br />
Edelliseen, Nainen junassa -romaaniin verrattuna Tanssinopettajan paluu on kunnon dekkari. Tapausta ratkoo poliisimies, joka ei tosin operoi omassa poliisipiirissään, mutta ammattimaisuus näkyy silti kaikessa tekemisessä. Tutkinta ja analyysit ovat systemaattisia ja päättely on loogista. Silti sattumallakin on sijansa tapauksen ratkeamisessa. Tapausten vyyhti on sen verran monimutkainen, että syyllinen ei ole itsestäänselvä. Lisäksi yksittäiset murhatapaukset kytketään osaksi isompia yhteiskunnallisia ilmiöitä, jolloin nykyhetken tapahtumat saavat merkityksensä historiasta. Kuoleman koura tavoittaa uhrinsa todella kaukaa, kymmenien vuosien ja merten takaa, mutta tapahtumat on silti kuvattu niin voimallisesti, että tuo etäisyys ei haittaa. Kirjan hahmot kantavat menneisyyttä mukanaan vahvasti, mutta kukin eri tavoin: toiset korskeina ja ylpeinä, toiset esi-isiensäkin taakkoja nöyränä kantaen. Mielenkiintoista on myös lukea vuonna 2000 kirjoitettua kuvausta Internetistä ja siihen kohdistuvista peloista.<br />
<br />
Tämä on vasta toinen lukemani Mankell, enkä vieläkään päässyt tutustumaan Kurt Wallanderiin. Ehkä senkin kohtaamisen aika tulee vielä.<br />
<br />
<a href="http://kirjakuiskaaja.blogspot.ie/p/helmet-lukuhaaste-2016.html">Helmet-lukuhaasteessa</a> rastitan tästä suorituksen kohtaan 25. Kirjassa on yli 500 sivua. Osan sivuista olisi voinut kyllä reilusti karsia, sillä poliisien tiedossa olevia faktoja kerrataan puuduttavan usein ja vaikka tarina ei varsinaisesti poljekaan paikallaan, olisi muutaman siirtymän silti voinut jättää tekemättä. Lisäksi viittaus tanssinopettajaan on tarinassa melkoisen ohut, joten kirjan nimivalinta on vähän outo. Kovin tuoreita blogauksia ei Tanssinopettajan paluusta löydy, mutta <a href="http://joklaaja.blogspot.ie/2012/02/henning-mankell-tanssinopettajan-paluu.html">Jokken kirjanurkasta</a> löytyy kommentti vuodelta 2012. <br />
<br />
<strong>Soundtrack: </strong><a href="https://www.youtube.com/watch?v=MKnAub5-LNE">Louis Armstrong, Baele Street Blues</a>, jota Stefanin isällä oli ollut tapana soittaa banjollaan. <em>"Hän muisti myös isänsä sanoneen, että sen niminen katu oli oikeasti olemassa, mahdollisesti useammassakin Pohjois-Amerikan kaupungissa, mutta aivan varmasti Memphisissä."</em> (s. 503) <br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Henning Mankell (2000) Tanssinopettajan paluu. Otava. 523 s.</span><br />
<br />Mervihttp://www.blogger.com/profile/16538037876669152569noreply@blogger.com0